Tämä nimi annettiin hänelle, koska hänen aikaisemmat ponnistuksensa Romalaisia vastaan olivat onnistuneet. Sillä nyt Romalaiset yrittivät päättämään Britannian valloitusta, ja Agrikola johdatti varovaisesti legionejansa semmoista vihollista vastaan, jonka sotatemput hän hyvin tunsi. Hän havaitsi, että Galdus paraikaa vehkeili liittoa, ja päätti itse iskeä ensimäisen iskun. Hän lähetti laivaston tutkimaan noita lahtia, joita sanottiin Clotaksi ja Bodotriaksi. Kun Kaledonialaiset näkivät laivaston, he pelästyivät ja aloittivat heti sodan. Galdon johdattaessa saavutettiin monta etua. Kerta eräässä yötisessä päällekarkauksessa he menestyivät niin, että Romalaisten armeija ainoastaan hädin tuskin pelastui.
Vihdoin molemmat armeijat sattuivat yhteen Grampianin vuorilla, ja täällä taisteltiin ratkaiseva taistelo. Galdus puhutteli miehiänsä kaikella sillä palavalla kaunopuheliaisuudella, joka teki hänen niin mainioksi siinä puheessa, joka on säilynyt Taciton kirjoituksissa ja seisoo niissä mitä jaloimpana vapauden ja isänmaan-rakkauden todistuksena, jota aikakirjat koskaan ovat tallettaneet.
Tuo suuri taistelo oli taisteltu; maailma tietää, kuinka se päättyi. Isänmaanrakkaus, urhoollisuus, vimma, epätoivoo, nämät eivät yksikään auttaneet mitään Romalaisten sorajärjestystä ja sotataitoa vastaan. Kaledonialaisten liittokunnan armeija oli kukistettu. Heimokunnat vetäytyivät synkkämielisinä yhä pohjoisemmaksi odottamaan siellä myöhempää aikaa, jolloin he kerta vielä kävisivät Romalaisten kimppuun.
Galgacus katosi näkymöltä. Gald, taistelojen taistelia, ei enää nostanut heimokuntia.
Hän näki toivojensa hävinneen ja tuumiensa rauenneen. Halu, joka oli elähyttänyt häntä, kuoli. Mikä jäi jälelle?
Suru, joka syntyi siitä hänen suuresta rakkaudestaan, joka vuosikaudet oli yhä säilyttänyt sen suloisen pojan muistoa, jota hän kerta piti jumalanansa, jonka sanat hän hyvin muisti, jonka muoto näkyi hänen unissaan. Vielä nytkin, kesken kiihtymystä ja tappelua, nämät kasvot ilmaantuivat, täynnänsä lempeätä lapsen sääliä, niinkuin ne kerta olivat näyttäyneet tuossa julmassa amfiteaterissa, kun ne tulivat hänen sammuvien silmiensä eteen, ja hän tunsi hellät kädet ja kuuli rakkauden sanoja.
Kaikki nämät pysyivät hänen muistissaan.
Kosto, sota, kunnianhimo, kaikki oli mennyt; rakkaus oli jälellä — semmoinen rakkaus, joka asuu voimakkaassa, uljaassa, kiivaassa luonnossa — rakkaus vankka, katoamaton. Eikö hän ollut pitänyt tätä rakkautta vuosikausia, kun hän kantoi tätä poikaa sylissään ja unhotti isänmaansa ja heimonsa rakkaudessaan häntä kohtaan?
Oli noin vuosi kulunut Grampianin taistelosta, kun Labeo, joka oli käynyt pohjoisempana kuin koskaan ennen, palasi vanhan tapansa mukaan paastoamaan ja rukoilemaan poikansa haudalla. Kun hän tuli tämän luo, hän näki yhden miehen haamun penkerellä haudan edessä. Tämä mies oli aivan liikkumatta. Labeo katseli häntä kauan ääneti kummastuen.
Vihdoin hän lähestyi ja tarttui mieheen, joka makasi siellä. Toinen käänsi päätänsä puoleksi häntä päin ja katsahti ylös kiivaasti ja tuimasti.