"Jos me vaan voisimme pitää tätä luojamme todellisena äänenä", lausui hän viimein juhlallisesti, "ja kaikki, mitä tämä armas poika on meille kertonut, hänen sanoinansa, mikä lohdutus lähtisi siitä sinulle ja minulle! Mikä lohdutus olisi siitä lähtenyt eräälle, jonka kotitalo usein on juohtunut minun mieleeni! Enkö minä koskaan ole kertonut sinulle eräästä eriskummaisesta Theofilon oppilaasta, nimeltä Kleon, jolla nimellä hän oli kumminkin Athenassa tunnettu. Vuosi tai pari sinun lähtösi jälkeen tuli hän jostakusta Kretan kaupungista Athenaan ja joutui pian kaupungin huonoimpain nuorukaisten seuroissa irstaisuudestansa mainioksi. Jonakuna päivänä Theofilos paraikaa opetti, kun Kleon, parvi kumppaneita muassaan, astui sisään. He näyttivät vasta pääsneen juomingista, vaikka oli varhain aamulla. He olivat öljyltä voideltuina, seppeleet päässä ja viinin lemut löyhyivät heidän ympärillänsä. Theofilos esitteli juuri mieli-ainettansa, kuolemattomuutta. Hän puhui sielun ijankaikkisesta elämästä tämän jälkeen, hyvän-avuisten ja pahantapaisten ihmisten tilasta. Hän näytti, että ne ihmiset, jotka rakastivat hyviä avuja, olivat kaikkein enemmän Jumalan kaltaisia ja että heidän täytyi aikaa voittain välttämättömästi tulla yhä enemmän hänen tapaisekseen; samalla kuin toiselta puolen rikollisten ja saastaisten piti mennä seurustelemaan muitten vertaistensa kanssa. Näitä kaikkia selitti hän sillä ylevällä innolla, joka teki meidän kuuluisan opettajamme niin kalliiksi kaikille hänen oppilaillensa ja painoi hänen opetuksensa aivan syvälle meidän sydämeemme."
"Reijailiat kuuntelivat tarkkuudella ja ihmeeksemme näytti Kleon kovasti liikutetulta. Kun luento oli päättynyt, lähtivät hänen kumppaninsa pois, mutta hän jäi paikalle. Suurimmalla kunnioituksella kysyi hän Theofilolta, saisiko semmoinen kuin hän ruveta hänen oppilaaksensa. Theofilos käski häntä sydämellisesti tervetulleeksi. Nyt yhtyi hän meihin ja kävi kolmatta vuotta joka päivä näissä luennoissa."
"Hänestä tuli kummallinen, harvapuheinen mies. Hän kartti kaikkien muitten oppilaitten seuraa, mutta halusi mielellään olla opettajan luona. Joku kova kuorma rasitti hänen sydäntänsä. Koska minä usein kävin opettajan tykönä, satuin monasti olemaan siellä semmoisina aikoina, jolloin Kleon toi esiin muutamia omituisia kysymyksiänsä."
"Opettajan suuri tarkoitus oli opettaa, että jumala oli pyhä ja oikea ja että hyvät avut saattavat ihmiset ikuiseen onneen. Kleonin teki mieli tietää, kuinka rikollinen ihminen voi muuttua hyvän-avuiseksi ja kuolemattomuuden saavuttaa. Hän katsoi taaksensa semmoiseen elämään, josta hän nyt inholla kääntyi pois; mutta tämän entisen elämän muisto soimasi hänen omaa tuntoansa. Hän pelkäsi suuresti, että kosto kohtaisi häntä jostakin kauheasta työstä, jota hän ei tahtonut koskaan mainita."
"Opettaja koetti vakuuttaa hänelle, ettei hän, koska hän nyt oli erkaunut huonosta elämästänsä ja pyrki hyviin avuihin, voinut mitään muuta tehdä. Mutta Kleon ei tyytynyt siihen."
"Minulla on oman tunnon vaivoja! oman tunnon vaivoja!" lausui hän kerta sydämeen tunkevalla äänellä; "ne vievät minusta hengen. Olkoon, että sinun ylevät oppisi sopivat hurskaille ihmisille, jotka eivät koskaan ole langenneet. Mutta kun on langennut niin syvälle kuin minä, olisi jumalatonta ajatella jumalaa."
"Jumala kuulee sinua, jos rukoilet häntä!"
"Ei", vastasi Kleon; "minä olen koettanut. Mutta jumalatonta on rukoilla häntä. Jos voisin jutella sinulle, mitä olen tehnyt, näkisit itse, että ainoastaan kosto on minulle tarjona. Voi, kuinkapa mielelläni tekisin jotain pelastaakseni itseäni näistä oman tunnon vaivoista! Kuinka toivon itselleni Oedipon kohtaloa, jolle, tarinan mukaan, Vaiheettaret olivat näyttäneet sen paikan, jossa hän viimein saisi levon. Minä tahtoisin lähestyä noita pelottavia jumalattaria ja odottaa loppuani, tulkoonpa vaikka tuonelasta kauhea kutsumus."
"Tämä oli hänen huolensa — katumus jostakusta synkästä rikoksesta, jota hän ei tahtonut nimittää, ja ylen suuri toivottomuus, koskei hän luullut pääsevänsä sydämen vaivastaan."
"Minä tunnen", sanoi hän eräässä tilaisuudessa, "ettei minulla ele mitään toivoa. Kuolemattomuus ei ole muuta kuin kirous minulle. Ijäti eläminen on ijäti kärsiminen. Kaikkein pahinta on jumalaa ajatella. Minkä vuoksi minä olen olemassa? Minäkö rukoilla häntä? Mahdotonta, Ja kuitenkin hän yksistään voi vastata minun sieluni hirmuisiin kysymyksiin. Hän yksin voisi anteeksi antaa. Oi, jospa vaan voisin mennä hänen luokseen! Mutta hän on minulle hirveämpi kuin nuot leppymättömät Erinnyt!"