Hän puhui vapahtajastansa, kuinka tämä oli elänyt kärsivän elämää; hänen tuskastaan ja suruistaan. Tämäkin oli petetty, vieläpä ystävänsä kautta.
"Mitä kaikki nämät ovat?" kysyi hän Markolta.
Ja Markus jutteli hänelle ihmeellisen kertomuksen. Siinä ei ollut täyttä johtoa, siinä puuttui jotakin, ikäänkuin ei hän olisi tuntenut sitä kokonaan, mutta se kuvaili erään kärsimyksiä, jota Markus nimitti rukoustensa jumalaksi eli vapahtajaksi.
Nämät kaikki sytyttivät Helenassa outoja toiveita. Hän halusi tietää koko tämän salaisuuden. Hän puoleksi tunsi, että siinä löytyi vastaus hänen omiin vakavimpiin mielipyyntöihinsä.
Viimein imettäjä eräänä päivänä, jolloin Isaak oli läsnä, aloitti tavalliset rukouksensa ja tällä kertaa mainitsi hän ehtimiseen semmoista nimeä, joka vaikutti erinomaisella tavalla kumminkin yhteen hänen kuulioistansa.
Se oli Jesuksen Kristuksen nimi.
Juuri Juutalaisessa tämä kummallinen vaikutus havaittiin. Hänen muotonsa musteni, hänen silmänsä valoivat valkeata. Pitkän aikaa taistellen jotakuta voimakasta mielenliikutusta vastaan, jupisi hän viimein tyyneiksi taivutetuilla sanoilla:
"Hän on noita kristittyjä."
Nämät sanat lausui hän verrattoman katkeralla ylenkatseella.
"Kristittyjäkö?" säisti Helena; "minä olen kuullut paljon puhuttavan heistä ja heitä vastaan. Mitä ne ovat? Minkä vuoksi tämä niin kovasti sinuun koskee?" lisäsi hän huomaten, että Isaak vielä oli mielenliikutuksensa vallassa.