Isaak rakasti Helenaa suurella hellyydellä ja kunnioituksella. Hän häpesi, kun hän oli antanut tämän nähdä tunteittensa rajun kuohun ja koetti päästä tavalliseen itsehillintäänsä.
"Ei se ole mitään", sanoi hän. "Meidän kansamme on kärsinyt paljon noitten kristittyjen tähden ja minussa kytee vanha kansallisnurjuus heitä vastaan."
"Vihaatko sinä heitä?"
"Enemmän kuin kuolemaa", huudahti Isaak, silmänräpäykseksi unhottaen itsensä; mutta kohta maltti hän mielensä ja lausui: "suo minulle anteeksi; mutta joku kipinä entisistä kansallistunteistani tuikahtaa toisinaan ilmiin."
"Minua pahoittaa, että tulin jotakin sanoneeksi, joka on sen sytyttänyt", lausui Helena vähän surkuttelevaisesti. "Mutta häntä sinä et kuitenkaan saa vihata. Hän on minun uskollisin ja luopumattomin kumppanini."
"Sinun tähtesi", sanoi Isaak, "minä tahtoisin heittää kaikki viat. Mutta, nämät sikseen, sinun ei tarvitse pelätä mitään. Lääkärin toimissani minä en koskaan omia tunteitani muistele. Taiteeni on altisna sille, jonka hyväksi sitä kulloinkin harjoitan ja vaikkapa kävisin veriviholliseni luona, koettaisin, jo tieteeni vuoksi, tehdä kaikki häntä parantaakseni."
Tämmöisiä kohtauksia tapahtui usein tässä rauhallisessa huoneessa, mutta Isaak ei koskaan enää näyttänyt mitään mielenkiintymystä. Hän palasi taas entiseen hiljaisuuteensa, kävi sairastansa katsomassa, määräsi rohtoja ja pani kaikki taitonsa liikkeelle.
Näin kuluivat viikkokaudet.
Imettäjän sairastaessa Cineas ahkeraan askaroitsi omissa toimissansa. Hän oli usein kahden kesken Isaakin kanssa ja tilikirjojen tutkiminen kävi joutuisasti. Asioita alkoi kyllin ilmestyä semmoisia, jotka synnyttivät levottomuutta ja näyttivät, että oli ollut syitä pahimpiin epäluuloihin.
Eräänä päivänä päätti Cineas käydä Burrhon luona, joka oli keisarillisen henkivartioston pää-upseeri ja valtakunnan korkein mies itse Neron jälkeen. Hän ja Seneca olivat olleet keisarin opettajina ja samalla kuin jälkimäinen selitti hänelle filosofiaa, opetti edellinen sotatieteitä.