Viimein alkoi Burrhus muutamien silmänräpäysten perästä:
"Minun tykönäni kävi tänä aamuna jotensakin omituinen vieras, rakas Cineas, ja minä olen pahoillani, kun et sinä tullut varemmin, että olisit ollut saapuvilla meidän yhdessä ollessamme."
"Kuka se oli?"
"No, eräs Syrialainen — nimenomaan Juutalainen; kaikkien noitten kristittyjen mahtava johtaja, joista nyt niin paljon kuulee. Hänen nimensä on Paavali."
"Paavali!" lausui Cineas, näyttäen suuresti uutetiaalta. "Mimmoinen mies se on?"
"Varreltansa vähänläntäinen, hinterä ja laiha. Hänen kasvonsa ovat varsin merkilliset. Hän on erinomaisen miellyttävä mies muodoltaan. Hänen silmänsä ovat hyvin terävät, hän näyttää lukevan toisen ajatukset; ja hänen käytöksessänsä on jonkunlaista hehkuvaa uskonkiihkoa, joka suuresti vaikutti minuun. Hän kertoi minulle niistä pitkällöisistä vainomuksista, joita hän yhtä mittaa oli saanut kärsiä uusien oppiensa vuoksi ja näytti olevaa aivan valmis vielä samoja kestämään. Minä en ole koskaan kenessäkään nähnyt jalompaa henkeä eikä alttiimpaa urhoollisuutta. Mikä ennen kaikkia ihmeytti minua, oli se — ettei hänessä, vaikka hän oli täydellinen uskonkiihkolainen, ollut mitään semmoista loukkaavaa itsekylläisyyttä, jota melkein aina havaitsee senkaltaisissa miehissä. Päinvastoin hän oli erittäin häveliäs ja peräti kohtelias. Hänen käytöksensä osotti mitä suurinta sievyyttä ja hyvää kasvatusta."
"Minä aloitin keskustelun ystävällisellä tavalla; ja koska kohta miellyin häneen, johdatin tutkimustani niinkuin vanha tuttava, jolloin puhe sattumalta kääntyi kirjallisuuteen, jonka huomasin hänen juurta-jaksain tuntevan. Minä sain nyt tietää, että hänen pikavihaiset maanmiehensä, moninaisesti häntä ahdistettuansa, olivat heittäneet hänen vankeuteen ja hänen viimein täytyi vetoa Caesariin. Roman kansalaisena hänen oli oikeus tehdä niin."
"Näistä sain minä kysymyksilläni tiedon. Lopulta minä käskin hänen selittää itselleni perusmietteensä. Minä olin suostunut tähän mieheen ja minua halutti kuulla, mikä se oli, jonka vuoksi hän oli kärsinyt niin paljoa. Kun hän oli saanut luvan minulta, niinkuin myöskin kehoituksen vapaasti puhua, aloitti hän mitä kummallisimman kertomuksen, jota en minä, yksinkertaisena sotamiehenä, ymmärtänyt, mutta kenties sinä taikka Seneca, jotka olette filosofeja, siitä selkoa tekisitte."
"Hän jutteli minulle, että Juutalaisten joukossa oli ilmestynyt suuri opettaja, joka julisti itsensä jumalaksi taikka oikeammin ainoaksi jumalaksi; ja vanhaa tapaansa myöten Juutalaiset vainosivat häntä, veivät hänen viimein Pilaton tutkittavaksi ja panivat hänen hengeltä. Kaikki nämät tunsin jo ennen, mutta se keino, jolla hän nämät esitteli, oli sangen erinomainen."
"Silminnähtävästi oli hän ankarasti vastustanut tämän miehen seuralaisia ja vilkkaasti ottanut osaa heidän surmaamiseensa. Mutta jonakuna päivänä, kuin hän matkusti Damaskoon, tehokkaammalla tavalla työtänsä jatkaakseen, eräs näky äkki-arvaamatta häntä kauhistutti; ja hän vakuuttaa, että hän selvään näki taivaalla tuon mystillisen Jesuksen haamun, joka käski hänen luopua hänen työstänsä. Tämä tapaus iski niin hänen mieleensä, että hän itse rupesi kristityksi. Mutta minä en voi likimainkaan laatia tätä kertomusta, niinkuin hän. Minä tunsin, että kumminkin hän uskoi, mitä hän sanoi, huolimatta siitä, uskoinko minä vai ei. Hän oli perinjuurin rehellinen — jommoinenkin ihme näihin aikoihin."