Carbo oli vaiti.
Lopuksi päivää Cineaalla ja Juliolla oli paljon haastelemista toinen toisensa kanssa. Keskustelua kristityistä jatkettiin; mutta lavealta kertoi Cineas Labeon poissa-olosta ja Hegion konnamaisuudesta. He erkanivat illalla, keskinäisesti luvaten käydä toistensa luona.
"Ja minä vien sinun jonakuna päivänä tätä kummallista Juutalaista katsomaan", lausui Julius hymyllä, jok'ei kokonaan peittänyt sitä suurta totisuutta, jolla ehdotus tehtiin.
VII.
Syrialainen saa nuhteita.
Kymmenen viikkoa oli kulunut siitä ajasta, jolloin imettäjä ensiksi sairastui ja hän alkoi nyt vähitellen tointua. Isaak piti rehellisesti puheensa ja osotti väsymätöntä huolta; hyvä menestys palkitsisin hänen taitonsa. Hän vastaan-otti tyvenmielisesti Helenan kiitokset ja ylistykset ja jatkoi tointansa paremmilla toiveilla kuin koskaan ennen.
Kun imettäjä rupesi ymmärtämään, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, hän kaikkein ensiksi huomasi Helenan hellät huolet. Eivät mitkään sanat näyttäneet kylläksi voivan ilmoittaa hänen kiitollisuuttansa. Hän vuodatti kaikki jalon sydämensä hartaat tunteet emäntänsä eteen ja vakuutti, ettei hän milloinkaan voisi tämmöistä hyvyyttä kostaa.
Välisti palasivat imettäjän ajatukset siihen hänen elämänsä surulliseen tapaukseen, jonka Cineas niin äkkiä oli hänen muistiinsa johdattanut ja Helena ymmärsi sen murheen, joka ilmaantui hänen kasvoissaan; mutta sairas rauhottui, heti kuin hän alkoi muita asioita ajatella ja tuo tavallinen kirkkaus, joka ennen loisti hänen muodostaan, pääsi taas valtaansa. Helena kartti tarkasti tähän suureen suruun viittaamasta, eikä kajonnut mihinkään aineesen, joka jollakin tapaa suittaisi siihen yhtyä. Hän puhui ennemmin hänen kanssaan hänen parannuksestaan ja siitä ajasta, jolloin hän jälleen rupeisi Markoa hoitamaan.
Mitä Markoon tulee, oli hänen ilonsa rajaton, kun imettäjä taas tunsi hänen. Hän oli ollut kovin suruissansa siitä, ettei tämä ollut ensinkään taudin kestäessä pitänyt hänestä lukua ja lapsellisella tavallansa pelännyt, että hän oli tehnyt jotain, joka oli imettäjää loukannut; mutta nyt palaava järki ja terveys saattoivat kaiken imettäjän entisen rakkauden vireille ja Markus näki, ettei hän ollut muuttunut.
"Sinä olet taas minun oma rakas imettäjäni", lausui hän, kun hän hartaasti syleili häntä ja suuteli hänen vaaleita kasvojaan. "Ja nyt sinä pian kävelet minun kanssani käsi kädessä niinkuin ennen platanipuitten alla ja kertoilet minulle tuosta kalliista Jumalasta ja Vapahtajasta ja kaikista noista kummallisista tarinoista. Enkä minä, armas imettäjä, ole yhtäkään ainoata niistä unhottanut, vaan olen ajatellut niitä joka ilta, kunnes nukuin ja sitten minä näin unta niistä aamuun asti."