Imettäjä silitti lempeästi pojan päätä laihalla kädellänsä ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
"Niin, lapsi kultani; minulla on paljon, paljon kertomista sinulle ja, jos Jumala suo, kävelemme taas platani-puitten alla."
"Ja minä rupean kuunteliaksi", lausui Helena leppeästi.
Imettäjä katsahti ylös tutkistellen. Kummasteleva ja suuri uuteliaisuus näkyi hänen silmissään.
"Minä olen Markolta kuullut niin paljon sinun kertomuksistasi", sanoi
Helena ystävällisesti, "että minua haluttaa kuulla vielä enemmän.
Tiedätkö, miltä tuntuu, kun mieli aina hehkuu ja palaa johonkuhun
parempaan lohdutuksen lähteesen kuin se, jonka tämä elämä tarjoopi?
Sinä tiedät, sinä tiedät! Sinä voit ymmärtää minun tunteeni."
"Sinunko tunteesi, rakastettu emäntäni?" huudahti imettäjä ja toivo hohti hänen kasvoistansa; "minä tahtoisin panna henkeni sinun tähtesi. Jospa minä vaan rohkenisin kertoa sinulle, mitä tiedän; jos sinä vaan haluaisit kuunnella."
Hän vaikeni.
"Sieluni", lausui Helena totisella äänellä, "sieluni kaipaa rauhaa. On ainoastaan yksi, joka voi sen antaa sille. Sinä olet löytänyt hänen. Hän se juuri on, jonka nimen sinä olet houreissasi maininnut, jota rukoilet, johon turvaat. Jospa vaan minä voisin tietää, mitä sinä tiedät ja tuntea niinkuin sinä tunnet, silloin saisin rauhan. Sinun täytyy opettaa se minulle. Sinun täytyy puhua minulle, niinkuin olet Markolle puhunut. Sinun täytyy ilmoittaa minulle salainen lohdutuksesi."
Imettäjä vapisi liikutuksesta ja pannen hermottomat kätensä ristiin ummisti hän silmänsä ja hänen huuliltansa kuului rukouksen sanoja.
"'Siunaa Herraa, sieluni!' lausui hän viimein äänellä joka väräytti Helenaa. 'Siunaa Herraa, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, siunaa hänen pyhää nimeänsä!' Hän on kuullut rukoukseni. Hän on herättänyt nämät kaikki sydämet, että ne kaipaavat häntä."