"'Sieluni ylistää Herraa ja henkeni riemuitsee Jumalassa,
Vapahtajassani.'"
Helena pidätti häntä lempeästi.
"Ei nyt, ei nyt", hän sanoi. "Sinä olet liian heikko. Vähinkin mielenliikutus raukaisee sinua ja tekee sinun heikommaksi."
"Voi kallis emäntä", vastasi imettäjä, "se ei heikennä minua, se vahvistaa."
"Ei. Katso, kuinka sinä väriset. Sinun sydän-raukkasi sykkii, niinkuin se olisi pakahtumaisillaan."
"Mutta minä viihdyn, jos puhun tästä sinun kanssasi. Juuri tässä ajatuksessa on lohdutus ja lepo."
"Aivan niin; mutta sinun täytyy pitää tämä ajatus itseksesi, kunnes olet voimistunut."
"Oi, minä halaan nyt puhua siitä sinun kansiasi!" ja innoissaan yritti imettäjä kohottamaan itseänsä kyynäspäälleen. Mutta hän oli liian heikko ja vaipui kohta takaisin huoaten.
"Tuosta", lausui Helena leppeästi, "sinä näet, kuinka heikko sinä olet. Minä olen pahoillani, että tulin tästä nyt puhuneeksi. Kun olet vaurastunut, minä tahdon ilolla kuunnella, mutta nyt täytyy minun kieltää. Ajattele, kuinka Isaak, joka niin huolellisesti ja taitavasti on hoitanut sinua, suuttuisi, jos minä malttamattomuuteni kautta saattaisin sinun uudestaan taudin käsiin. Ei, ei. Meidän täytyy molempain odottaa."
"Minä tottelen siis", sanoi imettäjä heikolla äänellä. "Sinä tiedät paremmin kuin minä ja minä teen, mitä hyvänsä tahdot. Mutta voi, minkä uuden lohdutuksen olet minulle antanut! Jos mikään asia voi väleen tehdä minun terveeksi, niin tämä se on. Se on jo poistanut minusta kaikki minun suruni."