"Sinä tiedät hyvin, rakas sisareni, kuinka puhtaat ja ylevät oivallisen opettajamme opit olivat. Mutta sinä, jalo Pomponia, ehkä et tunne niitä ja sentähden minä nyt tahdon ne selittää."
"Opettajanvirkansa alusta oli hän tullut siihen päätökseen, että kaikkein parhaimmat nykyiset opit talletetaan Platon kirjoituksissa ja että jaloin ihmisen esikuva on Sokrateen elämästä ja luonteesta löydettävä. Nuot opit olivat hänen kaavansa. Tässä elämässä havaitsi hän neljä suurta pää-äjatusta, joita hän aina koki omassa elämässään noudattaa ja teroittaa oppilaittensa mieleen. Nämät olivat:
"1. Itsensä kieltäminen. 2. Hyväntekeväisyys. 3. Alinomainen huoli sielusta. 4. Uskollisuus jumalaa kohtaan."
"Jos olet lukenut mitään Sokrateesta, tiedät, että hän kaikissa lauseissaan ja erittäin 'Puolustuspuheessaan' panee suurinta arvoa näihin. Hän kehoitti meitä itsekieltämiseen, mainiten Sokrateen sääntöjä itsehillinnöstä ja siveydestä ja kohtuullisuudesta. Hän kehoitti meitä ihmisrakkauteen, muistuttaen meitä, kuinka Sokrates kulki ympäri, tehden hyvää — kolmekymmentä vuotta työskennellen kaikkein ihmislajien ja luokkien eduksi, laimin lyöden omia etujansa ja muitten onneksi itseänsä kokonaan uhraten. Huoli sielusta oli hänestä elämän ainoa suuri tarkoitus, ainoa, jonka kautta me voimme valmistaa itseämme siihen hengelliseen elämään, joka tämän maallisen jälkeen seuraa. 'Sielu, sielu', lausui hän usein, 'kuinka se suurimpaan täydellisyyteen ehtii — tuo on ainoa tarkoitus, joka kuolemattomalle olennolle sopii!' Voi! kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän esitteli jumalan luontoa ja näytti että sielu oli laadultaan hänen kaltaisensa ja kuinka sen tulee olla hänen kaltaisensa tunteitten ja luonteen puolesta! Kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän näytti meille jaloimman esikuvan semmoisesta sielusta, joka on valmis jumalaansa kohtaamaan, kuvaillen Sokrateen viimeisiä hetkiä ja viimeistä keskustelua, jolloin hän jumalallisilla sanoillaan koko päivän ihastutti oppilaitaan ja sitten toivolla ja ilolla ja innostuneena joi myrkyn ja laskeusi alas — minkä vuoksi? — kuollaksensako? ei; vaan jumalaansa kohdatakseen! Nyt kääntyi hän tavallisesti tästä juhlallisesta voiton kohtauksesta hänen merkilliseen tutkintoonsa oikeuden edessä ja lausui, ettei jaloin aika Sokrateen elämässä ollut tämä kunniakas kuolema, vaan enemmin hänen 'puolustuksensa' loppusanat, joilla hän antaa anteeksi vainoajillensa. Tämä, hän lausui, on korkein kohta, johon ihmissielu on saapunut, kun se pyrkii luojansa kaltaiseksi."
"Ennen kaikkia juurrutti 'opettaja' mieleemme uskollisuutta jumalaa kohtaan, — hänen tahtonsa ehdotonta noudattamista. Sokrateen ylevät lauselmat näyttävät, mimmoinen jokaisen sielun asema on oleva. Hän kertoi tuomareillensa, että jumala oli pannut hänen Athenaan, että hän opettaisi kaikkia ihmisiä pitämään huolta heidän sielustansa ja että hän tahtoi mieluisammin kuolla kuin luopua tehtävästänsä. Hän vakuutti, että hän aikoi totella jumalaa enemmän kuin ihmisiä, eikä myöskään suostuisi vapaaksi pääsemiseensä, jos se myönnettäisiin hänelle sillä ehdolla, että hän jumalansa pettäisi. Tämä oli, väitti 'opettaja', mainitun perusaatteen suurin voitto, että ihminen voi näin pitää itseänsä samana kuin jumala ja ajatella ja tuntea ja tehdä, kuin olisi hän aina tämän kanssa yhdistetty."
"Täksi 'opettaja' ymmärsi Sokrateen jumalallisen äänen. Hän luuli, että jumala oli ilmestyttänyt Sokrateen seurusteliakseen; ja sillä tapaa opettajankin oman elämän korkeimmaksi tarkoitukseksi tuli pääseminen johonkin sen kaltaiseen jumalan yhteyteen, jossa Sokrateen oli sallittu elää. Tämä oli hänen elämänsä päämäärä ja hän koetti vuodattaa oman henkensä kaikkiin oppilaisiinsa. Tätä varten hän ottikin rukouksekseen seuraavan ihmeellisen Sofokleen köörilaulun:
"Oi että mun ois suotu hurskautta täydellistä
Sanoista, töissä saavuttaa,
Joiden on säännöt vakaat
Laadittu taivahan korkeudessa,
Joiden on isä Olympon valtias yksinään!
Niiden ei ole alku ihmisluonto kuolevainen,
Unehen vaivuttaa niit' ei unhotus voi;
Suuri on jumala näissä eikä vanhene milloinkaan."
"Saman laulun johdolla väitti opettaja, että itserakkaus ja luontomme ylpeys etupäässä estivät jumalan lain täyttämistä, joka oli sydämeemme kirjoitettu; ja piti vastasäkeitten loppua kaikkein parhaimpana päätöksenä:
"Jumala vartianain olkoon ainiaan!"
"Mutta noin kymmenen vuotta takaperin tapahtui kummallinen kohtaus, josta hänen toiveensa kokonaan raukenivat ja hänen mielensä täyttyi surulla. Se oli Philon seikka."