Nyt laati Cineas Pomponialle uudestaan saman kertomuksen, jonka hän oli jutellut sisarellensa; ja kertomus liikutti mitä syvimmällä tavalla tätä naista, erittäin kun hän kuuli imettäjästä ja hänen siitä asti kestäneestä taudistaan. "Hän on yksi sinun uskolaisistasi", kuiskasi Helena — "hän on kristitty; hän on saanut rauhan — hän uskoo sinun jumalaasi — hän on luvannut, että minä saan oppia häneltä." Pomponia pusersi Helenan kättä ja näki kielin kertomattomia asioita; sillä välin kuin Cineas, joka oli liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän havainnut heidän puhettansa, jatkoi kertomustaan.
"Tässä tuli nyt esiin semmoinen asia, joka todisti, että koko hänen filosofiansa oli mitätön. Siitä virisi kysymys, joka katkeroitti hänen elämänsä ja synkeytti hänen sielunsa. Se oli ilkeimmän synnin kamala näky ja tämän synnin hellittämättömät oman tunnon vaivat. Kumma kyllä, tämä ei koskaan ennen hänelle tapahtunut. Kenties tuo olikin tapahtunut; mutta silloin vaan teorian alalla ja se oli tämä ainoa kauhea tosi-asia, johon hänen filosofiansa meni haaksirikoksi."
"Kuinka jumala voi syntiä anteeksi antaa? Se oli hänen kysymyksensä. Hän oli ollut siinä vahvassa luulossa, että Plato ulottui kaikkiin. Hän arveli ennen, että kääntyminen pois synnistä — parannus — riitti. Nyt hän näki, että löytyi semmoinen sielun tuska, jota ei mikään elämän parannus voi itsestään liennyttää. Hänen täytyi myöntää, ettei Platossa ollut tähän kylläksi. Plato ei tietänyt mitään neuvoa tämmöiseen tapaukseen. Vaan jollei Platossa ollut tähän kylläksi, ketä muita siis oli tarjona?"
"Hän ei tuntenut ketään."
"Hän rupesi syvempään ajattelemiseen ja mietintöön; mutta hänen alakuloisuutensa heikensi hänen terveytensä. Oli aivan ikäänkuin se vankka perustus, johon kaikki hänen toiveensa olivat rakennetut, olisi murskaksi rauennut."
"Kun minä tähän saakka olin ollut hänen lempi-oppilaansa, tulin minä nyt hänen ainoaksi kumppanikseen. Sillä hän luopui nyt kokonaan opetustoimestaan, sanoen, ettei hän tietänyt mitään ja ettei hänellä ollut mitään opettamista."
"'Suurin siunaus, jonka jumala voi ihmisille antaa', lausui hän kerta minulle, 'on totuuden tieto. Mutta kuinka tähän tietoon päästään? Itsestänsä ei voi siihen saapua. Plato näyttää kaikki, mitä ihminen itse voi oppia — korkeimman tiedon, jonka kukaan voi itsellensä hankkia. Ei mikään filosofi Platon jälkeen ole päässyt häntä edemmäksi, eikä mitään lisättävää keksinyt!' Hän muistutti minua usein siitä kohdasta Faidon'issa sielun kuolemattomuuden suhteen, jossa Plato panee Simmiaan todesti tunnustamaan, ettei kukaan ihminen voi päästä kuin määrättyyn rajaan ja että ihminen edemmäksi päästäksensä tarvitsee apua joltakulta korkeammalta voimalta. 'Sillä meidän täytyy', sanoo Simmias, 'näitten asiain suhteen joko oppia muilta, mimmoiset ne ovat, taikka itsestämme ne keksiä; taikka, jos molemmat nämät keinot ovat mahdottomat, meidän täytyy valita särkymättömin ihmispäätelmä, ottaa tämä haahdeksemme ja siihen astuttuamme, niinkuin se, joka lautalla meren vaaroihin lähtee, purjehtia läpi elämän, jollei pääse kulkemaan turvallisemmalla tavalla ja vähemmällä vaaralla jollakulla tukevammalla aluksella taikka jumalallisella sanalla!'"
"Tähän kohtaan hän usein viittasi, siksi kuin me molenmat käytimme näitä sanoja hyvin tuttuna lausepartena, joka tarkoitti jonkunlaista suuresti toivottavaa taivaan voimaa, joka kaikki asiat selittäisi."
"Mutta kuukausien kuluessa riutui hän riutumistaan, eikä ollut mitään, joka olisi saattanut toinnuttaa häntä hänen voivuksistaan. Ja viimein minä näin, että hän oli tuonelaan lähtevä."
"Ja niin tavoin hän viimein meni pois", lausui Cineas tuskin kuultavalla äänellä. "Hän jätti minun — hän, ystäväni, isää kalliimpi; ja kun hän tällä viimeisellä hetkellä syliini nojaantui, olivat hänen viimeiset sanansa, jotka kuulin hänen lausuvan: