"'Oi jumala, ilmoita itsesi!'"
Kaikki olivat ison aikaa äänettöminä. Cineas oli ensimäinen, joka alkoi puhua.
"Voi!" lausui hän, "kaikki elämä ja kaikki uskonnot ovat hämmennystä täynnä! Mikä sen poistuttaa? Se ei koskaan poistu, ennenkuin pääsemme siihen toiseen elämään, jota me kaikki odotamme. Siellä saamme totuuden tietää. Muistatko, Helena, noita Pindaron jaloja värssyjä, joita lauloimme, kun olimme yhdessä armaassa kodissamme Athenassa? Laulakaamme ne vielä, kallis sisareni ja palauttakaamme sydämemme lapsuutemme aikoihin ja kääntäkäämme ajatuksemme taivaasen."
Hänen pyynnöstään nousi Helena ja tarttui kanteleesen, joka oli jollakin istuimella. Sitten lauloi hän lyhyen alkusoitannon jälkeen seuraavat säkeet, sillä välin kuin Cineas häntä säesti:
"Valon vainioilla autuailla,
Jossa Phoibos ainiaan
Kultasätehin kirkastaapi
Yön hiljaisuutta, päivää pilvetöntä,
Siellä riemua rauhallista
Hurskaat nauttivat, huoletonta.
Ei ole pakko vaivalla vaikealla
Kiusata maata kiittämätöntä,
Aaltoin vaaroja kauheita kestää;
Voimat ei raukea työstä raskahasta
Henkeä varten heikkoa, kurjaa;
Tuoll' asunnoissa riemun ja rauhan
Heille suodaan palkka vilpittömyyden,
I'äti hurskaiden seurassa saavat
Eloa viettää kyyneletöntä."
"Eloa viettää kyyneletöntä!" toisti Helena. "Ei ole koko kirjallisuudessamme mitään tämänkaltaisia sanoja. Oi tuota elämää! Mutta kuinka sen löydämme?"
"Jumala on meitä johdattava, kallis sisareni", lausui Cineas.
Ja kun Pomponia katseli näitä molempia hartain sydäminensä, menivät hänen silmänsä kyyneliin ja hän rukoili, että Jumala antaisi heille sen tiedon itsestänsä, joka on ijankaikkinen elämä.
IX.
Takaisin-tulo.