Kun he muutamia viikkoja jälestäpäin paraikaa istuivat atriumissa, nousi yhtäkkiä outo hälinä ulkona. Kuului ripeä hevoskavioin kopina ja palveliain huuto. Helena vaaleni; hän kavahti seisaalleen ja astua horjui ovea kohden, ikäänkuin unissa käviä, muutamia sekavia sanoja lausuen. Cineas syöksähti hänen ohitsensa ja riensi ulos, mutta kohtasi Roman upseerin pukuisen miehen, joka juoksi sisään ja sanaakaan sanomatta syleili Helenaa. Hän likisti tätä sydäntänsä vastaan, niinkuin hän ei koskaan tahtoisi laskea häntä käsistään.
Ei sanaakaan lausuttu. Kaikki seisoivat äänettöminä. Sulpicia katseli kiinteästi vasta-tullutta ja koko hänen kehuttu mielenlujuutensa heti katosi. Isoja kyyneliä vieri hänen poskillensa ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän ihastuneena ylöspäin. Helena ei muuta kuin itkeä nyyhkytti ja nojausi häneen, jota hän niin hartaasti rakasti. Viimein hänen puolisonsa vienosti irroitti itsensä hänestä ja sepäili hellästi kunnian-arvoista äitiänsä. Sitten katseli hän ympärillensä, silmin poikaansa etsien.
"Missä Markus on?" virkkoi hän ja tämä oli ensimäinen sana, jonka hän lausui.
"Tuolla", sanoi Helena, kädellään osottaen sitä paikkaa, jossa Markus seisoi.
Pikkuinen poika seisoi huoneen toisessa päässä, kasvot vaaleina ja samalla haavaa kummallisella tavalla ilmaisten sekä iloa että vieraksumista. Kyynelet kimalsivat hänen isoissa, henkevissä silmissään, jotka hän oli luonut isäänsä.
"Minun lemmittyni!" huudahti hänen isänsä ja, ottaen hänen syliinsä, hän herkeämättä suuteli häntä. Markus kietousi kiinni isäänsä, kätki tuokioksi päänsä hänen olkapäätänsä vastaan, katseli taas pitkäänsä häntä ja halasi häntä ehtimiseen, kiertäen kätensä hänen kaulansa ympärille. Poika sylissä meni Labeo sitten tervehtimään Cineasta, joka juuri ikään oli tullut sisälle. Heidän tervehdyksensä todisti heidän sydämellistä rakkauttansa.
Kaikki oli iloa. Itsekullekin lausui Labeo jonkun ystävällisen sanan. Hän käski panna toimeen kolmipäiväisen juhlan uhreinensa ja tuli sitten sisään vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita jokainen oli kärkäs tekemään.
Hän oli hyvin pitkä; hänellä oli jalon komea pää, jossa Romalaisen kasvonjuonteet vahvasti esiytyivät. Hänen vartalonsa oli sangen kookas — vaikkei tavattoman suuri; ja koko hänen katsantonsa ja käytöksensä osottivat, että hän oli tottunut käskemään. Hän ei ollut älyn puolesta yhtä terävä kuin Cineas, mutta hän oli voimakkaampi taikka ainakin näytti siltä. Hän oli Romalaisen perikuva — vankka, lujatuumainen, malttavainen — sovelias edustamaan sitä kansaa, joka oli maailman valloittanut.
Kuitenkin asui tässä vankassa miehessä — tässä Romalaisessa — niin syvä rakkaus, ettei sitä hevin voi kuvailla. Koko hänen sydämensä näytti hiukeevan puolison ja lapsen kaipaukseen. Hän ei laskenut Markoa sylistään, hän piti häntä siinä, kun hän istui, ja kanneskeli häntä, kun hän käveli. Markus puolestaan osotti isälleen yhtä syvää rakkautta. Hän näytti lepäävän isänsä povella, ikäänkuin se, jok'ei mitään enää pyydä. Helena istui Labeon toisella puolella, pitäen kiinni hänen kädestään ja likistäen sitä sydäntänsä vastaan; sillä välin kuin Sulpicia juhlallisena istui toisella, vaikkei hän vielä ollut saanut tunteitaan kokonaan asettumaan, vaan usein varkain katseli häntä, niinkuin ainoastaan äiti jumaloittua poikaansa katselee, nuot tavallisesti tylyt kasvot lempeämmiksi lientyneinä.
Labeolla oli paljon kertomista. Hän oli pilvistä ja pimeästä päässyt kodin valoon; hän oli tullut ikäänkuin tuonelasta; ja tämän mustan ajan tapauksia halasivat kaikki kuulla.