"Myönnytykseni osoitteeksi minä hiljalleen lausuin jotain, mutta hän ei kuunnellut, — oli jotakin minun ruumiini asemassa, joka näytti hämmästyttävän häntä, kun seisoin hänen edessään. Hän katseli minua tarkkaan. Tuosta nousi hän istualtansa, astui verkan taaksepäin ja sitten eteenkäsin, päätänsä kallistaen ja katsoen minua, ikäänkuin olisin ollut joku taidetuote."
"'Ikijumalien kautta!' hän lopulta huudahti. 'Älä hievahda paikalta henkesi tähden. Sattumalta vielä lisäksi. No, minä vakuutan sinulle, etten kymmenen miljonan sestertin edestä olisi tahtonut olla tätä asemaa näkemättä. Älä liikahda henkesi tähden. Jupiterin kautta! Tuo on Herkules, kun hän jumalien joukkoon otettiin.'"
"Nyt hän kutsui jonkun seuralaisistaan ja pani tämän piirtämään kuvaani tässä erityisessä asemassa, tuon tuostakin neuvoja antaen ja koko ajan kieltäen minua liikkumasta."
"Sitten meni hän jälleen istumaan ja katseli minua niin kuin ennen, silmät puoleksi kiinni. Minä olin hyvin häpeissäni, mutta en voinut tähän mitään. Minä en suinkaan odottanut, että tällä tapaa joutuisin Caesarin ihmeteltäväksi."
"Tämän perästä kertoi hän minulle, että hän aikoi teettää suurenmoisen kuvapatsaan, joka kuvaili häntä itseä, ja että joku kohta minun asemassani oli johdattanut hänen mieleensä juuri mitä hän tahtoi tuohon kuvapatsaasen saada. Näitä haastellen vakuutti hän minulle, että minun tarvitsisi jäädä hänen linnaansa. Hän aikoi antaa minulle jonkun viran hovissa."
"Minä koetin sanoa jotain perheestäni ja halustani saada nähdä sitä. Hän suostui siihen kohta hymyillen ja sanoi, että saisin viipyä linnassa, niin kauan kuin mieleni teki; ja viimein kysyi hän, rakastinko minä soitantoa ja tahtoisinko kuulla sitä kappaletta, josta hän oli saanut palkinnon."
"Minä sanoin tahtovani."
"Hän otti sitten juhlallisesti vieressään olevan lyyran ja monta vertaa suuremmalla yksivakaisuudella kasvoissaan, kuin hän tähän asti oli näyttänyt, lauloi ja soitti hän erään kummallisen sävelteoksen, jota minä tuskin ymmärsin. Minun hämmästykseni näkyi ilmeisesti; mutta Caesari luuli sitä ihastukseksi ja oli hyvillään. Minä en tiedä, kuinka olisin asiasta selvinnyt; mutta meitä keskeytti kaunis, nuori tyttö, joka likeisen tuttavan tavalla ja niinkuin hemmoteltu lapsi lähestyi Caesaria. 'Kuinka ikävä sinä olet, kun annat minun odottaa', hän lausui. 'Jo kaksi tuntia.'"
"'Kaksi tuntia', huudahti Caesari. Hän unhotti kokonaan minun ja, sen koommin minusta huolimatta, meni hän pois. Vähäisen aikaa odotettuani lähdin minä, pitäen itseäni sangen onnellisena, kun olin tullut näin sopivaan aikaan."
"Eikö hän siis kysynyt sanaakaan Britanniasta ja tappelusta?" kysyi
Helena kummastuneena.