"Ei sanaakaan. Hän ei huoli ensinkään Britanniasta eikä tappeluista", vastasi Labeo hymyillen. "Mutta mikä onnellinen asia minun ruumiin-asentoni oli! Varmaan minä nyt ylenen virassani."
Näytti oleman yhteinen tahto, että kartettaisiin pidempää puhetta Caesarista. Itsekullakin oli omat ajatuksensa, eikä niitä aina käynyt lausuminen. Löytyi paljon asioita, jotka liittyivät Caesarin nimeen ja tekivät sen sopimattomaksi keskustelu-aineeksi.
"Minulla on vuodeksi aikaa kylläksi sinulle kerrottavaa, poikaseni", lausui Labeo Markoa hyväillen. "Villeistä ja heidän pajuvenheistään; ja kuinka he maalaavat ihonsa; ja heidän viikatevaunuistaan, jotka voivat panna miehen lahtia; ja noista hulluisista druideista ja heidän uhreistansa. Me istumme koko päivän platani-puitten alla ja puhumme ja sinä saat oppia, kuinka Romalaiset taistelevat."
"Ja minusta tulee romalainen soturi", sanoi Markus ja hänen silmänsä sädehtivät uljuudesta; "ja minäkin johdatan tappeluita — joskus."
Labeo katseli pientä poikaansa lempevällä ylpeydellä. Tämä poika oli täydellinen Kreikkalainen, hänessä ei löytynyt hiukkaakaan Romalaista, vaan sen sijaan äidin henkevyys, hienoluontoisuus ja herkkätunteisuus. Tämä erinkaltaisuus kenties vaan synnytti enemmän rakkautta isässä.
"Kerro minulle kaikki Britanniasta", lausui Markus, painuen likemmäksi isänsä rintaa.
"Britannia", sanoi Labeo, "se on kummallinen maa. Ensiksi siellä on meri. Se paisuu joka päivä ja nousee isona tulvana pitkin koko rannikkoa ja sitten kaikki vesi taas laskee. Se on suuri ihme, sillä täällä ei ole mitään senkaltaista. Meidän vesi pysyy alallansa, niinkuin tiedät."
"Niin", lausui Markus. "Minä näin meren yhtä haavaa kohoavan; ja minä leikittelin koko päivän rannalla, siksi kuin se jälleen perääntyi."
"Oho, tokko sinä muistat tätä aikaa, muistatko? No, ei ikään siitä peräti pitkä aika olekaan. Mutta annahan kerron muutamia muita kummia. Siellä hoetaan, että kaukana Pohjassa on paikka, jossa kesän aikana aina on valoisa, sillä aurinko ei laskeennu ensinkään."
"No, mihin se menee?"