Hän taukosi tuokioksi ja tarttui teeskennellen lyyraansa. Hän näpähytti muutamia akkordeja ja katseli sitten ympärillensä mieltymyksen osotteita vastaan ottaaksensa. Kaikki ilmoittivat ihastustansa kohteliaalla tavalla.
"Että saisitte kuulla tämän loppuvasteisuuden kummallisen vaikutuksen, kun se oikein hyvissä runoelmissa ilmaantuu, tahdon minä lausua muutamia omia värssyjäni."
Näin puhuen otti hän edessään olevan pergamentin ja luki seuraavat säkeet:
"Torva Mimalloneis implerunt cornua bombis,
Et raptum vitulo caput ablatura superbo
Bassaris, et lyncem Maenas flexura corymbis,
Evion ingeminat: reparabilis adsonat echo."
"Huomatkaat", jatkoi hän uljastellen, "tuo kaunis loppuvasteisuuden vaikutus sanoissa Mimalloneis ja bombis, vitulo ja superbo; ja samoin vastaavaisissa riveissä sanoissa bombis ja corymbis, superbo ja echo. Tämä se on, jolla minä aion johdattaa latinankielisen runonsepityksen uudelle uralle."
"Mutta minulla ei ole totisia puolenpitäjiä", sanoi hän vähän suutuksissa. "Kaikkia kirjailioita riivaa ennakkopäätökset. Kreikkalaiset esikuvat ovat orjuuttaneet heidän. Minä ihastelen Kreikkalaisten runoutta ennen kaikkia; mutta minun mielestäni tulee meidän tehdä jotain saadaksemme latinankieliselle runoudelle jonkunlaista alkuperäisyyden arvoa."
"Kukaties se on juuri onni maailmalle", hän jatkoi, "että minä, joka olen keisari, olen ruvennut tämmöiseksi kirjallisuuden harrastajaksi ja että minulla on taipumus säveltaiteesen. Tämän kautta voin niitä edistää. Jos olisin ollut vaan alhainen Romalainen, olisin kenties ollut onnellisempi. Minä olisin sepittänyt jonkun suuren epillisen runoelman —, ainakin paremman kuin Lucanon Pharsalia. Mutta minä olen, mikä minä olen; ja käytän maailman hyväksi taipumustani säveltaiteesen."
"Mutta myöskin asiain näin ollen minä näytän, etteivät hallitustoimet voi neron ponnistuksia lamauttaa. Keskellä kaikkia huolia on lyyrani minun paras lohduttajani. Ei mikään voima ole soitannon vertainen. Te saatte nähdä, mikä taiteilia minä olen. Annanko teidän kuulla Pindaroa?"
Ja vastausta odottamatta hän helkytti lyyran kieliä ja heittäen päänsä taaksepäin hän lauloi hiukeevalla tavalla muinaisajan jaloimmat runosäkeet, joista seuraavat ovat paras näyte, vaikka vaan mukaelma:
Oi kannel, sielun valtias,
Sä synnyttäjä sulosävelten!
Sä poistat sumut huolien
Ja himot hurjat lemmen voimallas.
Jumala tuima taistelon
Pois heitti keihään, valjakon
Rajuutta hillitsi, kun äänes soi.
Useinpa unta loi
Se silmiin siivekkäiden kuninkaan
Kädellä kaikkivaltiaan;
Ja hiljaa sammui unehen
Nokkansa voima, leimaukset silmien.