X.
Juutalaisen toivo.
Paljon eneni Helenan ilo siitäkin, että imettäjä alkoi joutuisammin päästä terveyteensä ja voimiinsa. Päivästä päivään hän parani. Labeon takaisin-tulo teki hänen osalliseksi nyt vallitsevaan onneen. Hän osasi paremmin hillitä itseänsä, eikä hän enää joutunut siihen suureen levottomuuteen, joka oli tähän asti myöhästyttänyt hänen tointumistansa.
Kun hän kuuli Labeon takaisin-tulosta, hän hiljalleen lausui: "se on kaikki Hänen rakkauttansa. Hän tekee sinun taas onnelliseksi ja saattaa sinun puolisosi takaisin. Ja myöskin minulle, vaikka olen ollut kovissa tuskissa, hän tuo oman rauhansa ja leponsa."
Hän puhui nyt vaan yhdestä aineesta emännällensä. Päivän toisensa perästä hän puhui Hänestä, joka rakasti meitä ja antoi itsensä alttiiksi meidän tähtemme. Helena kuunteli ja havaitsi vähitellen itsensä perehtyvän imettäjän katsanto-tapaan. Jos hän olisi ollut jätetty aivan itsekseen, olisi kukaties hänen puolisonsa takaisin-tulo vähentänyt hänen haluansa saada oppia Kristuksesta. Mutta tässä oli yksi, jok'ei koskaan herjennyt Vapahtajaansa ajattelemasta. Ja niin pysyi Helenassa totuuden halu vireänä, vaikka kohta hänen surunsa oli poistunut. Imettäjä ei ruvennut minkäänlaiseen todeksi näyttämiseen; hän ainoastaan kertoili. Naisia johdattaa usein välittämätön tieto taikka joku sisällinen aisti, joka saattaa heidät näkemään, mikä on oikea. Näin esiteltiin Helenalle kertomus Kristuksen ihmiseksi tulemisesta. Tämä ei ainoastaan näyttänyt hänestä olevan enemmän jumalan arvon mukainen kuin filosofian tai mytologian mietinnöt, vaan näytti hänestä olevan ainoa teoria, joka oli jumalan suhteen sopiva. Kaikista näistä syntyi yksi suuri aate, joka yhä voimakkaammalla tavalla tunkeusi Helenan mieleen, kunnes se täydelleen tämän valloitti, kunnes se veti puoleensa kaiken hänen uskonsa. Se oli tuo suuri totuus, että Jumala rakastaa.
Tämä se oli, josta imettäjä sai kaiken lohdutuksensa. Jumalan menetys ihmisten suhteen poisti hänen mielestänsä kaiken epäilemisen tässä kohden. Ja kaikki yhtyi Kristuksessa. Hän selitti Helenalle aivan alusta Jumalan ilmestyksen ja kaikki tarkoitti tätä.
"Jumala on aina rakastanut maailmaa. Hän loi sen onnea varten ja hän harrastaa sen onnea." Näin lausui hän välisti. Luontokappaleet, jotka hän oli luonut, kääntyivät pois hänen puolestansa ja me olemme kaikki häntä vastaan syntiä tehneet; mutta hän ei milloinkaan ole unhottanut meitä, eikä ylenkatsonut meitä. Hän rakasti meitä niin, että hän tuli meidän luoksemme, meitä pelastaakseen. Hän tuli ja eli, niinkuin jo olen sinulle kertonut ja suostui kuolemaan meitä vapahtaaksensa."
"Lepo tulee kerta", hän lausui toisella erällä. "Kaikki suru ja kaikki kaipaus ja kaikki elämän epäilys taukoo. Minä saan nähdä hänen. Minä tiedän, ettei hän lopulta hylkää minua." Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Sillä minä olen turvannut häneen ja huolissani olen yhä enemmän pysynyt kiinni hänessä. Syvyydestä olen minä huutanut."
"Kaikkein kalliin ajatukseni on se, että Vapahtajani oli surujen alainen. Ei ole koskaan ollut niin suurta surua kuin tämä. Ja keskellä tätä hän tiesi, miltä tuntuu, kun katselee sydämestä sortunutta äitiä. Ennen kaikkia tuopi hän tämän esiin minulle, että minä tietäisin, kuinka ihmeellisesti hän rakastaa. Voi surua ja rakkautta ja Jumalaa! Mitä minun tulee tehdä muuta kuin kokonaan jättäytyä hänelle, jossa kaikki nämät olivat yhdistetyt, ja odottaa, siksi kuin hän kutsuu minun kotiin?"
Koti, lepo, rauha, taivas. Kaikki nämät sanat olivat niin alituiseen imettäjän huulilla, että ne elivät Helenan mielessä ja hänessäkin syntyi tuo ylevä aate tulevaisesta elämästä. Sillä imettäjä vakuutti hänelle, että taivas on maailman salaisuuden selitys ja ettei niillä, jotka rakastavat Jumalaa, ole mitään kotia täällä, vaan tuolla.