Tässä huoneessa oli Pomponia, Plaution puoliso, usein kolmantena. Helenan oli pian tilaisuus lukea tuo kallis käsikirjoitus, josta hän oli aivan paljon kuullut. Tässä yksinkertaisessa kertomuksessa, sen jumalallisissa sanoissa ja tärkeissä tapauksissa näki hän uusia kuvauksia tuon ainoan luonteesta, jota hän etsi. Hän kuuli sanoja, jotka painuivat syvälle hänen sydämeensä; hän näki tekoja, jotka vavistuttivat häntä. Ja kaikista näistä suoriutui hänelle, ylevämpänä kuin ennen, tuo kaikkein totuutten totuus: — Jumala rakastaa.
Hän havaitsi itsensä vähitellen vedetyksi erään puoleen, joka sillä tavoin tuli kalliiksi hänelle. Hän tahtoi antautua hänelle. Meneminen hänen luoksensa, hänen tunnustamisensa, hänen rukoilemisensa näyttivät käyvän Helenan luonnolle tarpeelliseksi. Uusi yhdistys-side äidin ja pojan välillä syntyi. Nyt saattoivat he istua yhdessä ja puhua noista asioista, joita he molemmat rakastivat. Tässä oli käsikirjoitus, josta Helena voi lukea ja Markus kuunnella, kunnes hän tiesi kaikki.
Nämät muutokset tapahtuivat hiljalleen ja melkein havaitsematta. Helena puhui usein puolisonsa kanssa niistä asioista, jotka etupäässä täyttivät hänen mielensä. Vaikka he molemmin puolin suuresti rakastivat toisiaan, eivät he kuitenkaan tiedon suhteen olleet varsin samanmietteiset. Labeo omistutti puolisollensa koko sydämensä ja rakasti häntä hellästi ja vilpittömimmällä uskollisuudella. Helenan rakkaus häntä kohtaan oli yhtä suuri. Mutta järjen asioissa kumpikin kävi omaa rataansa. Helena ja Cineas tajountuivat niin täydellisesti yhteen, että he välisti voivat seurata samaa ajatusten juoksua niin, jotta toinen voi sanoa, mitä toinen ajatteli. He katselivat asioita samalta kannalta. Mutta Helena ja Labeo olivat erinkaltaiset.
Kun Helena kertoi tunteistaan ja sisällisistä kokemuksistaan, puhui hän paljon, jota hänen puolisonsa tuskin ymmärsi. Tämä kuunteli ja usein hyväili häntä ja lausui hänelle, että hän oli liian rikkiviisas ja liiaksi Kreikkalainen; pilkoillaan hän nuhteli häntä, koska hän muka vaivasi itseänsä joutavilla, ja kummasteli, mitä hän aikoi tehdä uusilla uskonnon havainnoillaan. Tämä oli kaikki häneltä salattu. Hänen oli mahdoton tätä käsittää.
Hän sanoi arvelevansa, ettei korkein olento koskaan tahtonut, että ihmiset kiusaisivat itseänsä ja saattaisivat itsensä mielipuoliksi tuon näkymättömän maailman ajattelemisella. Jos hän olisi luonut meidän semmoisia asioita miettimään, olisi hän helposti voinut ilmoittaa meille jotain varmaa.
"Mitä minuun tulee", hän jatkoi, "kun olin 'opettajan' johdatettavana ja nuori ja vaikutuksille altis, ilman mitään totista tarkoitusta elämässä, toivoen vaan oivallisen pikku Helenani kanssa saattavani kaikki kunniakkaaksi — minä silloin olin miettimiseen taipusa. Vieläpä rakastinkin 'opettajan' oppeja, sillä minä havaitsin niissä jotain varmaa. Hän opetti minulle velvollisuuteni ystäviäni, vihollisiani, perhettäni ja isänmaatani kohtaan."
"Mutta etkö sinä näe, kuinka on mahdoton päästä mihinkään päätökseen, kun jätät taaksesi siveyden opin ja käyttöpuoliset velvollisuudet? Kaikki filosofia on sekavaa. Ei ole kahta järjestelmää taikka järjestelmän haaraa, jotka olisivat yhdenkaltaiset. Filosofia sopii ainoastaan nuorille oppilaille, jotka tahtovat teroittaa ymmärrystänsä taikka tiedemiehille, joilla on joutoaikaa ja joilla ei ole mitään erityistä toimitusta.
"Minä olin nuorukainen, kun opettaja johdatti minua. Nyt olen mies — kunnianhimoinen, jäntevä, luja aikomuksessani yletä ja kohottaa perheeni arvoa. Kaikki halu miettimiseen, mitä minussa koskaan on ollut, on minulta kadonnut ja monta vertaa mieluisammin lukisin jonkun sotatiedon Corbulolta kuin jonkun Senecan esitelmän. Enkä minä antaisi Caesarin kommentarioita kaikista Kreikan filosofien teoksista."
"Mutta sinun laitasi on toisin", jatkoi hän ylpeällä, hellällä äänellä. "Sinä olet henkevä. Sinä olet yhtä paljon etevämpi minua, mitä kauneuden-tuntoon ja terävyyteen tulee, kuin minä olen sinua etevämpi ruumiillisen voiman suhteen. Minä rakastan sinua yhä innokkaammin tämän vuoksi. Minä kuulen mielelläni sinun puhuvan näistä asioista. Minä en ole koskaan kuullut mitään sinun äänesi kaltaista. Mutta, totta puhuen, minun tekee yhtä, mitä sinä puhut. Minä kuuntelen, ikäänkuin kuuntelisin soitantoa. Se on äänesi sointu, jonka minä kuulen."
Ei mikään aine kelvannut hengelliseen keskusteluun niin vähän kuin tämä. Todellakin päättyivät nämät keskustelut muuttumatta aivan samalla tavalla. Kaikki koski heidän keskinäistä rakkauttaan ja kumpikin luuli toistansa entistä rakkaammaksi.