Sanokaat Kittylle, että hänen ystävänsä metodistat ovat löytäneet tien Flanderniinkin. Muutamat heistä ovat vuokranneet huoneen, johon tulevat yhteen saarnaamaan ja mielensä perästä veisaamaan ja rukoilemaan. Kumppanit tekevät armottomasti pilkkaa heistä, ja heitä pidetään oikein pahanpäiväisesti; mutta tämän katsovat he osaksi siitä martyyrikärsimisestä, joka apostolisena perintönä lankee heille, ja he näyttävät pitävän sen oikeana kunniana. Mutta minun täytyy myöskin mainita, että muutamat parhaista upsiereistamme, ja niitten joukossa evestimmekään, ei salli heitä herjata. Evesti piti joku päivä sitten aika nuhdesaarnan muutamille nuorille vänrikeille, jotka olivat tehneet pilkkaa kersantista, joka oli metodista. "Hillitkäät leikkipuheenne, siksi kuin olette kuulleet niin monta kuulaa viuhuvan ja kantaneet niin paljon kruutia kuin hän." Hetken päästä jatkoi evesti: "Mastrichtissa minä näin yhden heistä — se oli Stamforth-parka, jonka sääri oli ammuttu puhki. Ennenkuin hän rupesi metodistaksi, hän oli ollut kaiken pahuuden alku, mutta siitä ajasta hänen käytöksensä oli varsin moitteeton. Kun yksi hänen ystävistänsä — he pitävät aina yhtä niinkuin veljet — kantoi kuolevan pojan pois, hän ei päästänyt valituksen ääntä, vaan sanoi ainoastaan: 'Seiso lujana Herrassa!' Ja minä olen kuullut heidän kovasti haavoitettuna huutavan: 'Minä menen Vapahtajani luo, tule Herra tule pian!' Kun Clemens, yksi heidän saarnaajistansa, sai kätensä poikki-ammutuksi, hän ei tahtonut heittää tappeloa, vaan sanoi: 'Ei, minulla on vielä yksi käsi miekkaa pitääkseni, enkä sentähden tahdo paeta.' Kun uusi kuula häneltä vei toisenkin käden, sanoi hän: 'Minä olen niin onnellinen kuin olla voi, kun ei vielä ole paratiisissa.' Muistanpa nähneeni toisenkin heidän saarnaajistansa, John Evans'in, joka makasi poikin kanunaa kuoleman omana; hänen molemmat jalkansa olivat poikki-ammutut, mutta hän ei kuitenkaan lakannut Jumalaa ylistämästä, vaan ylisti ylistämistänsä, siksi kuin hän ei enää saanut puhutuksi. Sen minä sanon urhoolliseksi kuolemaksi, ja varmaankin olisi meidän kaikkein parempi kuin kenties on, jos olisimme noitten ihmisten kaltaisia. Juomista ja kortinlyöntiä ei pidetä gentlemanille sopimattomana, mutta minä en luulisi niitä niinkään hyväksi valmistukseksi kuolemaan tappelukentällä taikka tautivuoteella kuin virrenveisuuta ja saarnaa, jota te halveksitte. Kumminkin," lisäsi evesti vähän pistäväisesti, "on aina helpompi pitää koossa sotamiehiä, jotka tulevat rukoushuoneesta kuin semmoisia, jotka tulevat viinikellarista, ja heidän kätensäkin ovat ylimalkain paljon tukevampia. Mutta olkoon kuinka oli, minä tahdon rykmentissäni pitää uskonnonvapautta." — "Muutamat nuorista upsiereista," lopetti Jack, "lähtivät tiehensä varsin häpeissään, sillä viime kahakassa ei ollut juuri helppo löytää upsieria, joka oli tarpeeksi selkeä voidaksensa osastoansa johdattaa. Me tiedämme kaikki, että evestimme ei ole leikin mies."
"Minua iloittaa, että Jackilla on tuommoinen evesti," sanoi isäni. "Mutta mitä metodistoihin tulee, he niinkuin heinäsirkat leviävät yli koko mailman."
Huomenna lähdemme Lontoon-matkalle, isäni ja äitini, Hugh ja minä.
On myöhäinen, mutta ennenkuin panen sisälle kirjani, minun täytyy siihen kirjoittaa muutamia sanoja, jotka orpana Ewelyn äskettäin lausui minulle, ja jotka ovat tehneet minut niin onnelliseksi, kiitolliseksi ja iloiseksi.
Me olimme puhuneet rakkaan äitini sairaudesta ja Lontoon-matkastamme.
Orpana Ewelyn sanoi silloin:
"Muistatko, orpana Kitty, kuinka minä hämmästyin sitä ajatustasi, että sopisi rukoilla rakkaus-kirjeen johdosta? Sittemmin olen oppinut, että Jumalalta saa rukoilla kaikkia. Ja kun niin teen, Kitty, ei mikään näytä liian suurelta minun toimittaa taikka kestää, eikä mikään liian vähäiseltä huolia ja holhota. Useasti olen ollut varsin menehtyä ihmettelemiseen ja ihantelemiseen nähdessäni, kuinka semmoinen majesteetti kuin Hän kuuntelee rukouksia semmoisia kuin minun. Mutta sinun parissasi oltuani minä vähemmän ihmettelen sitä."
"Ihmettelet vähemmän Jumalan alentuvaisuutta?" minä sanoin.
"Niin, Kitty, minä ihmettelen vähemmän, mutta kunnioitan enemmän. Sillä sinun kodissasi olen oppinut enemmän siitä, mikä oikea rakkaus on, kuin milloinkaan olen tietänyt ennen. Ja minä huomaan, että rakkaus voi selittää kaikki. Eipä ihmettäkään, että rakkaus huolehtii kaikkia ja on valmis kaikkia uhraamaan. Ainoa, jota sopii ihmetellä, on sitä rakkautta, että Jumala rakastaa meitä. Mutta hän tekee sen todellakin, ja se selittää kaikki." Sitten hän otti minun molemmat käteni ja katseli minua suurilla, tummilla silmillään ja tuolla miettiväisellä, surumielisellä katseella, joka aina koskee sydämeeni, lausuen:
"Oi Kitty, kuinka paljon olen saanut sinulta oppia!"