Jospa vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Ei niin, kuin hänessä olisi mitään isoja vikoja. Hän on rehellinen ja suora, niinkuin isäni pojan sopiikin, ja hänellä on vilpitön, hyväntahtoinen ja miellyttävä olento, joka vähän muistuttaa äidistämme ja useasti saa Bettyn sydämen heltymään, juuri kun hänellä olisi mitä enimmin syytä suuttua. Minä en tiedä, mikä hänessä on, joka tekee minun levottomaksi, jos ei juuri se, että hän niin harvoin tahtoo tehdä mitään, joka ei miellytä häntä. Hän tekee elon-aikana työtä yhtä raskaasti ja yhtä paljon kuin joku muu; mutta mitä ikinä minä taikka Betty koetammekin, emme saa häntä aikanansa aamuisin liikkeelle, vaikka hän kyllä tietää, kuinka se pahoittaa isäämme, että hän ei tahdo nousta, ja kuinka me kaikki saamme puuhata laiminlyötyä täyttääksemme. Ja sitten hän joku kaunis päivä heittää kaikki tyyni ja lähtee metsälle taikka kalaan, kesken kiireimmän työ-ajankin; kun hän sitten palaa takaisin, lintuja ja kaloja kosolta muassaan, Betty kyliä leppyy, mutta ei isämme, ja äitimme on yhtä huolestunut kuin ennen. Niin hän hukkaa ja hävittää omat kalunsa ja tulee sitten meidän muitten luo, vaatien meitä kapineillamme palkitsemaan, mitä hän on hävittänyt. Jos koetamme estellä, hän sanoo meitä kitsaiksi ja turhantarkoiksi ja saa useasti meidät itsekin samaan mieleen, kysyessään, onko hän koskaan kieltänyt jakamasta meidän kanssamme, mitä hänellä on. Mutta onko se anteliaisuutta, kun omastansa jakaa toisille, mutta samalla pitää toisten omaisuutta tyhjentymättömänä aarteena, jota yhä ammentaa takaisin?
Hän ei koskaan tule valmiiksi oikealla ajalla kirkkoon lähtemään, vaikka hän tietää, että äitimme ei suo mitään ennemmin, kuin että kaikki yhdessä seurassa lähdemme sinne, ja kirkkoherrakin näyttää varsin tyytymättömältä, kun huomaa hänen, jumalanpalveluksen aljettua, astuvan käytävää pitkin; tapahtuipa tuo kerta kesken virttäkin, niin että koko seurakunnan silmät kääntyivät häneen. Saarnassa viitataan välisti tämmöisiin pahohin tapoihin, ja silloin Jack sanoo: "Kuinka voidaankaan tehdä niin suuri asia pikkuseikasta, pienestä ajattelemattomuudesta?" Mutta mitä se on, joka piilee tämän ajattelemattomuuden takana, joka läheisiämme ja rakkaitamme huolettaa?
Minua ei mikään iloittaisi niin paljon, kuin jos näkisin Jack'in tekevän jotakin, joka ei miellytä häntä, taikka panevan alttiiksi jotakin, joka on oikein rakasta hänelle, koska hän sillä tavalla tekisi, mitä hänen tulee tehdä; minä olen varma, että äitimme useasti suree häntä, erittäin sitten kuin täti Beauchampin mies, joka on korkea herra Lontoossa, on luvannut hankkia hänelle paikan sotaväessä. Siellä on niin monta kiusausta, äitini sanoo, niille, jotka menevät muitten mukiin. Minä en voi uskoa, että Jack koskaan tekisi mitään halpaa taikka häpeällistä; mutta oikean vastakohta on kuitenkin väärä, eikä koskaan voi tietää, mihin väärä tie saattaa viedä.
Lapsina ollessamme minä en koskaan havainnut mitään tämmöistä. Jack oli paras leikkikumppani mailmassa. Jos hän oli vetänyt minua kanssansa johonkin pulaan, hän aina tiesi pelastaa minua siitä, ja jos tämä ei onnistunut häneltä, minua ei pahoittanut ottamasta osaa vastuksiin hänen kanssansa. Jos häntä huvitti olla johdattajana, minua huvitti seurata perässä, ja onnellisempia lapsia, kuin me olimme, minä en voi ajatellakaan. Millä ruhtinaan lapsilla olisi voinutkaan olla parempi leikkipaikka kuin rakas vanha piha kaadettuin, vanhoin puunrunkoinensa, hävinnyt vanha vaja ja kyyhkyislakka, tuo ennen muinoin komea pieni torni kiertorappuinensa? Koiramme Trusty, kissa, kanat, kalkkunat, ankat ja kyyhkyset kävelivät kaikki luonnollisessa vapaudessa, jonka Bettyn suuri rakkaus eläimiä kohtaan valmisti heille, yltä-ympäri, missä heitä halutti, ja tekivät, juuri mitä tahtoivat, ja mitä parhaaksi näkivät. Taikajuttu, hauskempi kuin Aisopon sadut, oli meillä katsellessamme kukon uljaita liikuntoja edestakaisin, emäkanojen ja ankka-äitien kasvatusjärjestystä, heidän huoliansa ja murheitansa, sekä nähdessämme Trustyn juhlallista, patriarkan-tapaista käytöstä, hänen vakavaa, järkähtämätöntä etujensa valvomista kissan suhteen. Piha oli meille koko suuri mailma. Lapset, jotka monia aikoja sitten elivät täällä, silloin kuin asuin- ja ulkohuoneet ja kaikki tyyni vielä oli täydessä kunnossa, komeaa ja kaunista, eivät suinkaan voineet rakastaa tätä niin paljon, kuin me rappiotilassaan sitä rakastimme. Sitten oli meillä myöskin tuolla laaksomme toisessa päässä kaunis merenlahti, valkoisella hiekallaan, johon meri nousuveden aikana tunki, välisti pieninä kareina suikertaen, mutta useammin vyöryen suurina, valkoisina aaltoina, jotka, paljon korkeampina kuin me, ja pauhaten niinkuin ystävälliset jättiläiset, ainoastaan olettelivat meitä nielläksensä hyvin tietäen, että me tunsimme heidät emmekä pelänneet heitä. Mikä taikapaikka tämä meille oli! Joka päivä viskasi meri jotakin uutta ilmiin, hohtaavia simpsukkoja taikka raakunkuoria, ja sitten oli meillä vielä pienen pieni leikkilahdelma, valkoinen hiekkavuori perällä ja pieni salmi suussa, jonka ylitse rakensimme sillan, "niinkuin Aleksanteri suuri Tyron kaupunkiin," Hugh Spencer sanoi.
Onnellisimmat päivämme olivat ne, jolloin Hugh Spencer, kirkkoherran poika, tuli leikkimään meidän kanssamme. Hän on kolme vuotta minua vanhempi ja oli jo silloin niin oppinut historiassa, että hän aina osasi yhdistää leikkimme entisten aikojen mainioin miesten ja naisten sekä suurien tapausten kanssa, niin että leikissä, johon hän otti osaa, aina oli jotakin todennäköistä ja suurta. Ja sitten hänellä oli ihmeellinen kirja miehestä, nimeltä Robinson Crusoe, jonka herra Defoe Lontoosta on kirjoittanut; ja vaikka Jack ei mielellään tahtonut vaivata itseänsä lukemisella, hän aina oli valmis lukemaan noita merkillisiä kertomuksia saaresta ja merenlahdesta ja villi-ihmisistä.
Ja minun Hugh aina pani jonkunlaiseksi kuningattareksi, koska olin ainoa tyttö, eikä hän näyttänyt voivan koskaan tehdä tarpeeksi vaivojani säätääksensä ja minulle huvia hankkiaksensa. Hän se oli, joka vuoreen hakkasi nuot pienet sievät astimet, joita myöten minun oli niin mukava kiivetä kun nousuvesi tuli. Eikä hän milloinkaan tahtonut antaa Jack'in komentaa minua, niinkuin tämä toisinaan teki, vaikka minä en juuri koskaan paheksinut sitä.
Minä arvaan, että pojat tulevat vähän toisenlaisiksi, kun heillä ei ole mitään omaa sisarta, ja Hughin ainoa pieni sisar kuoli ainoastaan seitsemän vuoden vanhana. Muutamana sunnuntaina otti Hugh minut kanssansa isänsä lukukamariin katsomaan sisarensa pienoiskuvaa, joka oli siellä seinällä. Se oli niin kaunis, vakavan-näköinen pieni kuva suurilla, avoimilla, syvämietteisillä silmillä — juuri semmoisilla, mimmoisiksi minä ajattelen enkelin silmät. Siltä ei puuttunut kuin siivet ollaksensa enemmän kerubin muotoinen kuin kaikki kerubit kirkossamme, jotka lukkari on maalannut punaisilla poskilla ja sinisillä silmillä, ja joista hän on niin ylpeä. Minä arvaan, että se on tuon taivaasen siirtyneen pienen sisaren muisto, joka antaa Hughille tuommoisen leppeyden keskuudessaan pienten tyttöjen ja muitten naisten — yksin Bettynkin kanssa.
Tähän muistoon liittyy hänen äitinsä, joka kuoli vähää jälkeen pienen tytön. Äidilleni hän on niin kohtelias ja osoittaa niin suurta kunnioitusta, kuin olisi hän joku pyhimys — niinkuin minä todella luulen hänen olevankin.
Varmaan näyttää kaikki hyvin pyhältä, kun se, joka on meitä kaikkein lähimpänä, jo on tuolla ylhäällä taivaassa.
Onpa sentähden, kuin tämä mailma Hugh Spenceristä olisi paljon pyhempi paikka kuin useammista muista ihmisistä. Hän katselee monta asiaa toisella tavalla kuin muut. Sen kuulin esimerkiksi sunnuntaina, kun palasimme kirkosta, ja Hugh oli meidän kanssamme. Kun lähenimme vuorityömiesten kylää, joka on notkossa kirkkotien varrella, juopuneitten hurja melu sattui korvaamme. Jack sanoi silloin: "Vuorityöläiset näyttävät olevan hyvällä tuulella tänäpänä," mutta Hugh kuiskasi minulle, tuolla kun tulimme toisten perässä: "onnetonta paikkaa! Usein en saa unta noita ihmis-raukkoja ajatellessani."