"Kuinka niin?" minä kysyin. "Betty sanoo, että he eivät ole köyhiä." "Ei, mutta he ovat kuolemattomia," hän vastasi, "ja minä luulen, että Jumalan nimeä ei mainita heidän keskellänsä paitsi kirouksissa. Muutama viikko sitten minä siellä näin kuolevan vaimon, joka ei tietänyt niin mitään meidän Herra Herrastamme ja Vapahtajastamme Jesuksesta Kristuksesta."
"Eivätkö koskaan käy kirkossa?" minä kysyin.
"Ainoastaan pariskuntiansa vihkiyttämässä ja ruumiitansa siunauttamassa," hän vastasi; "ja jos kävisivätkin, mitä hyötyä heillä noista kalliista sanoista olisi, raakoja ja tietämättömiä kuin hengellisissä asioissa ovatkin. Yhtä hyvin sopisi puhua lapselle kreikkaa."
"Kirkkoherra puhuu paljon semmoista, joka minullekin on kreikkaa," minä sanoin; (sillä meidän kirkkoherramme on hyvin oppinut mies, ja häntä ei pidettäisi niin suuressa kunniassa, kuin pidetään, jos hänen ajatuksensa aina liikkuisivat seurakunnan käsitysten tasalla). "Hän tietää niin paljon," minä lisäsin, peläten lausuneeni jotakin loukkaavaa, "sentähden ei aina sovi pyytää häntä ymmärtää. Hänen saarnansa johdattavat aina mieleeni, kuinka tietämätön minä olen. Ne opettavat, kuinka monta viisasta miestä on elänyt mailmassa: Sokrates, Aristoteles ja Krysostomo ja niin monta muuta, joitten nimeä minä en osaa edes lausua; se ylentää ja samalla nöyryyttää mieltä, kun ajattelee, kuinka paljon on oppimista ja kuinka vähän tietää. On sentähden suuri siunaus saada muistutusta siitä." "Mutta löytyy ihmisiä, jotka tietävät yhtä vähän Kristuksesta, kuin sinä tiedät Sokratesta," jatkoi Hugh, "ja minä en pääse siitä ajatuksesta, että jos Krysostomo taikka P. Paavali itse olisi ollut täällä, he kyllä olisivat keksineet jonkun keinon saattaaksensa semmoisiakin kuin nämät vuorityömiehet totuuden tuntoon." Se oli uusi ajatus minulle, että saarna voisi olla yhtä yksinkertainen kuin raamattu; sillä äitini ei koskaan sallinut, että mitä kirkossa puhuttiin taikka tapahtui, perästäpäin tuli meidän välillämme keskusteltavaksi. Minä pelkäsin sentähden, että nyt olimme kielletyllä alalla.
Mutta Hugh jatkoi omaa ajatuksenjuoksuansa, lausuen: "Minä olen kohta valmis lähtemään Oxfordiin, ja kun olen tullut maisteriksi ja oppinut, kuinka kreikkalaiset ja roomalaiset puhuivat, minun tekisi mieli, ennenkuin pääsen papiksi, jatkaa lukujani toisessa paikassa, oppiakseni, kuinka ihmiset, jotka reutoovat ruumiillisella työllä, miehet ja vaimot meidän ympärillämme, ajattelevat ja puhuvat. Minä tahtoisin oleskella kalastajien keskellä meidän rannoillamme, käydä merellä heidän kanssansa, ottaa osaa heidän vaaroihinsa ja kieltämyksiinsä, niin että kerta saarnallani löytäisin tietä heidän sydämiinsä. Sitten tahtoisin alati elää semmoisten ihmisten joukossa kuin nämät vuorityömies-raukat, käydä heidän kanssansa kaivoksissa, olla heidän perettensä luona, kun isä kannetaan kotia haavoitettuna taikka runneltuna, ja puhua heidän kanssansa Jumalasta ja Vapahtajasta — ei ainoastaan pyhäpäivinä ja muina elämän rauhallisina hetkinä, vaan aina kun heidän sydämensä on sortunut tuskasta, särkynyt murheesta taikka heltynyt taudista ja pelastumisesta uhkaavasta vaarasta. Miehiä, jotka rohkenevat alati panna henkensä altttiksi vaimoansa ja lapsiansa elättääksensä, ei pitäisi jättää kuulemaan yltä-pmpärillemme tietämättöminä kuin pakanat."
"Mutta, Hugh," minä sanoin, "tunnethan sinä kaikki kalastajat ja kaikki vuorityömiehet koko paikkakunnalla, ja kun tulemme heitä vastaan, he kaikki tervehtävät sinua niinkuin vanhaa ystävää; enkä minä ole koskaan kuullut puhuttavan papista, joka on päättänyt opintonsa vuorikaivoksissa taikka kalastajapaikoissa."
"Etkö ole kuullut puhuttavan saarnoista, jotka pidettiin merenrannalla kalastajille?" kysyi hän matalalla, kunnioittavalla äänellä, "taikka elämästä, joka vietettiin köyhien majoissa? Minusta tuntuu välisi," jatkoi hän, "kuin olisi se hyvä sääntö, jos jokaisen papin täytyisi alkaa jonakin muuna, niin että hän oppisi tuntemaan, mitä koetuksia ja kiusauksia muilla ihmisillä on; niin että saarnat tulisivat enemmän toisen sydämen ystävälliseksi puheeksi toiselle kuin kylmäksi, heliseväksi kai'uksi inhimillisistä äänistä, kerran elävistä, mutta aikaa sitten kuolemaan vai'enneista."
Minä olin hetken aikaa vaiti, sillä Hughin sanat antoivat minulle uusia asioita ajatellakseni. Mutta sitten minä muistin äitiäni ja sanoin:
"Äitini ei koskaan ole elänyt kalastajien majoissa eikä vuorityömiesten joukossa. Vuosikausiin hän ei ole ollut niin terve, että olisi uskaltanut lähteä pidemmälle kuin kirkkoon; nuoruutensa ajan vietti hän rauhallisessa pappilassa, ja yhtä kaikki hän näyttää niin hyvin käsittävän, mitä kukin tarvitsee. Kaikenmoiset ihmiset uskovat hänelle murheensa, ja hänellä on lohduttavia sanoja heille kaikille."
"Niin," vastasi Hugh syvämielisesti. "Kenties tekee kaikenlainen murhe sydämen sääliväksi ja helläksi niinkuin äitisi, niin että se aukenee kaikkien muitten sydänten syvyydelle. Kenties oppivat muutamat, niinkuin hän, tuntemaan kaikki miehet ja kaikki naiset suorastaan sen kautta, että oikein ovat oppineet tuntemaan Hänet, joka itse tuntee ja tietää kaikki. Mutta joka mies voi tuskin tulla semmoiseksi kuin äitisi."