"Kitty, minä luulen sen nyt paremmin käsittäväni. Tästä lähin minä en koeta kantaa kuormaani, niinkuin se ei olisi niin mitään. Minä tahdon tunnustaa itseni ja Jumalan edessä, että se rasittaa ja painaa, ja sitten nöyrästi rukoilla häntä lievittämään taikka parantamaan, kuinka hän itse katsoo parhaaksi minulle. Mutta toivo on askeleitani keventävä, enemmän kuin ylpeys milloinkaan. Sillä ken tietää, kuinka pian alkaa elämän puuna kukkia? Eikö tämä juuri kuulu kaikenmoiseen ristiin, joka on Hänen oman ristinsä muruista koottu? Kitty, minä en enää tahdo sanoa mitään 'ei niin miksikään'. Murheemme eivät ole pikku-asioita, ne ovat kalliita siemeniä ijankaikkisiin riemuihin; ne ovat meille puhdistavan ja valikoitsevan armon sulatusuuni, ja siksi ne kenties tulevat muillekin."
Me olemme Hackneyssa, isäni, äitini ja minä. Tämäkin vakainen, tesmällinen koti on muuttunut.
Orpana Tom on lähtenyt. Minä tiesin hänen menneen Amerikkaan, mutta siksi kuin tulin tänne, minä luulin hänen olevan setä Hendersonin asioissa.
Mutta kun sedältä kysyin Tomia, minä tuskin sain mitään vastausta, niin että huomasin jotakin olevan rikki. Ensi kertana kun olin yksin tädin kanssa, minä hämmästyksekseni näin, kuinka hänen kasvojensa kovuus ja hänen olentonsa jäykkyys katosi; hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään. Minä luulen, että tuskin olisin enemmän hämmästynyt, jos korkean, harsokaulaisen ladyn kivikuva, joka seisoo tuolla kotona kirkossamme, olisi ruvennut liikkumaan ja elämään, taikka tuntenut itseäni enemmän neuvottomaksi, kuinka minun tulisi osan-ottoani osoittaa.
"Voi Kitty," niiskutti hän, "Kitty lapseni, sinä pidit poika-polosesta, sinä olit aina kiltti häntä kohtaan, ja hän piti sinusta, niinkuin veli pitää sisarestansa. Minun täytyy puhua sinulle kaikki. Setäsi ei tahdo, että hänen nimeänsä mainitaankaan. Hän sanoo häntä kiittämättömäksi lapseksi, Absaloniksi, vakuuttaen, että hän puolestaan ei tahdo tehdä niinkuin kuningas Taavetti vanhuuden heikkoudesta teki, hän ei tahdo koskaan enää nähdä häntä kattonsa alla. Oi Tom-parkaani, kallista poikaani, ainoata rakasta lastani!"
"Mutta mitä hän sitten on tehnyt," minä kysyin. "Eihän se mitään peräti pahaa liene?"
"Ei," huusi täti kiivaasti, "sitä se ei ole. Se on setäsi kova, kolkko ja synkkä uskonto, joka panee hänen tuomitsemaan Tomia, niinkuin hän tekee. Oi Tom-parkaani," vaikeroitsi hän uudestaan, "villitettyä poika-parkaani, jos tämän olisin ennakolta tietänyt, hän ei koskaan olisi lähtenyt, niinkuin hän lähti."
Sitten kertoi hän minulle, kuinka Tom joku ilta oli tullut kotia ja suoraan tunnustanut isällensä, että hänen oli tapa käydä teaterissa ja muissa huvituspaikoissa, ja että hän sen kautta oli tullut pieniin velkoihin; kuinka setä Henderson oli sanonut häntä valhetteliaksi ja heittiöksi halaten tietää, kuinka monta syntiä hän kerta alkuun päästyänsä vielä tunnustaisikaan; ja kuinka Tom oli käynyt tulipunaiseksi ja vastannut, että hän ei koskaan olisi tunnustanut, niinkuin hän nyt teki, ellei orpana Kittyn ja John Wesleyn tähden, sillä hän uskoi, että heidän uskontonsa oli oikea, ja he olivat osoittaneet hänelle, kuinka petollinen synti on. Ja se oli tämä pieni jumalisuuden alku, jonka he olivat hänessä herättäneet, joka nyt oli antanut hänelle rohkeutta puhua totta. Mutta silloin setä Henderson oli vielä enemmän vihastunut ja sanonut John Wesleyä jakobiitaksi ja arminilaiseksi ja Tomia varkaaksi ja ulkokullatuksi, mutta silloin Tom oli vaalistunut ja sanonut, että, jos hän oli ollut ulkokullattu, hän ei koskaan enää tulisi semmoiseksi; että hän ei enää astuisi jalkaansa noihin farisealaisiin rukous-huoneisiin taikka rupeisi mihinkään yhteyteen uskonnon kanssa, jolla ei ollut ystävällistä sanaa kadonneelle pojalle. Mutta silloin setä Henderson oli peräti kiivastunut ja käskenyt hänen mennä tiehensä eikä koskaan astua kotinsa kynnyksen ylitse, ennenkuin hän tulisi polvillansa ja tunnustaisi häpeevänsä ja antavan itsensä vanhempiensa tahdon alle.
"Minä en voinut puhua mitään, Kitty," jatkoi täti Henderson, "minä olin niin sortunut ja hämilläni, etten tietänyt mitä ajatella, mutta minä päätin aikaisin seuraavana aamuna mennä poika-paran luo hänen huoneesensa ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta kun tulin sinne, oi Kitty, Kitty," ja hän purskahti taas katkerasti itkemään, "silloin hän oli poissa, hänen vuoteensa oli kylmä, hän oli useampia tunteja sitten heittänyt huoneensa! Hänen arkkunsa oli jälellä, ja siitä ei ollut kuin pari paitaa poissa. Pöydällä oli kirje minulle. Minä olen kätkenyt sen rinnoillani siitä saakka."
Täti antoi kirjeen minulle. Se kuului näin: