"Äiti rakas, paras lienee meidän erota. Minä toivon, että kirjani ja vaatteeni riittävät velkoihini, jos isäni tahtoo ne myydä. (Tässä seurasi velkojen luettelo — ne eivät olleet isoja.) Minä toivon, että sinä et suuresti sure katoomistani, sillä minä olen tehnyt sinulle aivan vähän iloa. Minä kirjoitan, niin pian kuin saan jotakin ilahduttavaa kertoakseni. Minä lähden Amerikan siirtomaihin. Kenties saan elää näyttääkseni, etten ole semmoinen heittiö, kuin hän luulee, ja tullakseni sinulle, äiti rakas, suuremmaksi iloksi kuin tähän asti olen ollut.
Poika-raukkasi Tom."
"Oi Kitty", sanoi hän, "hän toivoi, että minä en surisi! Oi rakasta poika-parkaa, jos hän vaan olisi tietänyt, kuinka suuresti minä rakastan häntä! Jos ainoastaan silmänräpäykseksi saisin hänet nähdä, hänelle siitä puhuakseni! Minä pelkään, Kitty, että minä tein kodin liian ikäväksi hänelle, mutta sen minä tein hyvässä tarkoituksessa. Minä luulin varjelevani häntä kiusauksista, ja minä ylpeilin tyhmässä sydämessäni sisar Beauchamp-paran rinnalla. Minulla on vähän kerskailemista eikä paljon muuta lohdutuksen aihetta kuin John Wesleyn saarnat, joita ensin lähdin kuulemaan Tom-paran tähden, ja välisti minä käyn haastelemassa täti Jeanien ja vanhan puutarhurimme kanssa. He puhuvat minulle kaikki hyvät, jotka Tom on sanonut ja tehnyt, ja me itkemme häntä yhdessä. Sitä rakasta poikaa! Hän oli kiltti poika, Kitty; kaikki palveliat pitivät hänestä. Oi, minä olisin kenties voinut voittaa hänet. Kaikki voisi olla peräti toisenlaista, kuin se nyt on! Mutta. nyt se on myöhäistä! Setäsi on ottanut kauppakumppaniksensa erään veljenpoikansa Glasgowista, pahan ja monimutkaisen nuoren miehen, joka ei koskaan naura eikä koskaan katso ihmisiä silmiin. Ja tämä vieras istuu nyt meidän pöydässämme ja elää joka päivä herkullisesti, sillä välin kuin meidän oma Tom reutoo ja tekee työtä kaukana avarassa mailmassa leipäpalaa ansaitaksensa."
Täti Henderson parkaa! Minulla oli aivan vähän lohdutusta hänelle antaa, mutta hän sanoi huojennukseksi saada puhuakin Tomista jonkun semmoisen kanssa, joka piti hänestä niinkuin minä.
Täti Henderson on todellakin monessa katsannossa muuttunut. Hän on leppeämpi ja nöyrempi, ja mikä vielä enemmän on, hänen sydämensä näyttää käyneen avarammaksi ja hänen kätensä auliimmaksi. Hän on nyt mr Wesleyn kiivaimpia sanankuulioita. Mutta minä en kuitenkaan voi sanoa, että hänen esimerkkinsä korottaa metodismia rakkaan äitini silmissä, joka ei tiedä, kuinka paljon murheet ja lempeämpi uskonto kuitenkin ovat tädin muuttaneet, vaan joka ainoastaan näkee hänen vähän riitaisen luontonsa ja hänen itse-viisautensa, jotka eivät vielä ole täydellisesti murtuneet. Se vakuutus, että kaikki, mitä hän tekee ja uskoo ja sanoo, on ainoa oikea, on tosin tullut häirityksi hänen huoneellisen elämänsä ja sen askaretten suhteen; mutta se on sitä vastaan pujahtanut hänen uskontoonsa. Hän on varsin vakuutettu, että metodismi ei ainoastaan ole hyvä oppi, vaan ainoa hyvä: että mr Wesleyn säätökset yhdistyksistä ja seurakunnista, kouluista ja luokkakokouksista, vaatteista ja elantotavoista ovat totisen, raamatullisen kristillisyyden ainoana kaavana koko mailmassa; että hänen arminilaisetkin opinkappaleensa ovat totuutta, jopa ainoatakin totuutta, josta kaikki kristityt kaikin puolin voisivat tulla osallisiksi, ellei synti kovaksi onneksi pimittäisi heidän silmiänsä. Ja kun vakuutus hänessä ei koskaan voi olla vaikutusta vailla, hän ei ainoastaan hyljää kaikkia koristuksia turmeltuneesen mailmaan kuuluvana sälynä, vaan katsoo myöskin velvollisuudeksensa kaikille, joitten yhteyteen hän tulee, antaa selvä ja selkeä todistus mielipiteistänsä tässä asiassa. Kullat, helmet ja kauniit vaatteet, sanoo hän, ovat kielletyt naisilta, jotka tahtovat jumalisuutta ahkeroita, ja hän luo sen ohessa salaisia silmäyksiä pieneen kultaneulaan (sisältävä hiussuortuvan isäni päästä), jolla äitini on tapa pistää kiinni kaulaliinansa. Ainoa koristus, jonka pyhä raamattu sallii naiselle, hän kiivaasti ja jyrkästi väittää, on hiljainen ja siveä henki. Ja rakkaan äitini hiljainen ja siveä henki on varmaan syvästi loukkaantunut noista kovista hyökkäyksistä rakasta pientä muistolahjaa vastaan, joka on hänen aviomiehensä ainoa lahja heidän hääpäivältänsä, ja jonka hän siitä saakka on ainoana koristuksenansa kantanut.
Kiivaimmat taistelonsa täti Henderson kuitenkin taistelee kylmäkiskoisen ja monimutkaisen skottlantilaisen veljenpojan kanssa. Hän sanoo hänen olevan yhtä haavaa tulipunainen kalvinilainen, penseä laodiceus ja jäykkä, jäinen antinomista. Hän ahdistaa hänen opinkappaleitansa kiihkeillä ja katkerilla väitöksillä Jumalan yleisestä rakkaudesta, ja siihen riitakumppani antaa vastaukseksi kolkkoa, kiistämätöntä logillisuutta ijankaikkisesta entapäätöksestä, pyhien valitsemuksesta ja muista syvällisistä asioista, siksi kuin raamatun lauseita lentää heidän välillänsä enemmän niinkuin tykinkuulat kuin niinkuin elämän vienot, virvottavat kastepisarat. Raamattu näyttää käyneen piammastaan luvunlaskukirjaksi, ihmiset ainoastaan numeroiksi, taivas ja helvetti jonkunlaiseksi pääsummaksi, Jumala itse ainoastaan lu'un jäseneksi ja ijankaikkisuus numeroksi, joka antaa ajan tyhjiköille arvoa.
Täti Hendersonin rakkaimpana opinkappaleena on pyhien täydellisyys tässä elämässä. Hän on kovin suuttunut mähriläisille veljille siitä, että nämät kieltävät tämän totuuden, väittäen, että elämän loppuun saakka jäämme "vaivaisiksi syntisiksi," jotka joka päivä tarvitsemme anteeksi-antamusta ja ainoastaan silloin voimme olla hyvässä turvassa, kuin tykkänään itseämme epäilemme. Hänellä on monta varsin surkeaa kertomusta heistä, ja hän lausuu monta kovaa sanaa tuosta heidän "vaivaisesta syntisyydestänsä" ja sen seurauksista, vaikka siitä päättäen, mitä Hugh kerta puhui minulle Herrnhutin veljesseurakunnasta ja sen itsekieltoisesta työstä orjien ja maanpakolaisten keskellä — he elämässään näyttävät olevan suuria pyhimyksiä, vaikka uskontunnustuksessaan ainoastaan ovat "vaivaisia syntisiä".
Tämä tädin suosima täydellisyyden oppi on kovaksi onneksi juuri ainoa, jota vastaan äitini tunnon pakosta katsoo itsensä velvotetuksi taistelemaan. Kuinka Jumalan rakkaus jokaista olentoa kohtaan sopii yhteen entapäätöksen kanssa, ja kuinka valittuin välttämättömän uskossa-pysymisen laita lienee, se on, sanoo hän, suuri salaisuus, jota hän ei voi käsittää, ja josta hän sentähden ei tahdo riidellä. Mutta väitöstä, että vaivainen, syntinen ihminen tässä elämässä voi päästä niin pitkälle, että hänen joka päivä ei tarvitse tunnustaa syntejänsä ja vastaan-ottaa anteeksi-antamusta, sitä hän ei millään muotoa voi hyväksyä. Täti Henderson myönnyttää, että hän itse koskaan ei ole asunut saman katon alla jonkun "täydellisen" kanssa, vaikka hänelle luokkakokouksissa usein on semmoisia näytetty.
Kaikki nämät kiistat ja riidat ovat pakottaneet äitiäni vielä lujemmin kuin ennen, ja niinkuin hän itse sanoo, säikähtyneen lapsen lailla liittymään omaan äitiinsä kirkkoon. Kun paaston-aika parhaallaan on käsissä, hän ja minä joka päivä käymme aamu- ja iltarukouksissa lähellä olevassa kirkossa, jota vastaan täti Henderson mr Wesleyn oppilaana tosin ei voi tehdä mitään suoraa muistutusta, vaikka hän tulee antaneeksi monta pientä viittausta kiinni-riippumisesta ulkonaisissa menoissa ja niihin luottamisesta.
Sekä äitini että minä katsomme vanhan kirkon hiljaisuutta ja vanhojen kirkkorukoustemme tyventä, juhlallista ja nöyryyttävää henkeä totiseksi virvotukseksi. Minusta näyttää suureksi siunaukseksi, että meillä on määrä-sanaiset kirkkorukoukset, joita hetken puoluemielisyys ei voi käyttää aseiksi muita kristin-uskon tunnustajia vastaan. Kun rukouskirjan tekiäin täytyi kirjoittaa rukouksia muita ihmisiä vastaan (niinkuin esimerkiksi paavilaisia vastaan ruuti-liiton ja kapinoitsioita vallan-uudistuksen johdosta), he kyllä tekivät niitä varsin katkeriksi, jopa enemmän kiroustenkin kuin rukousten kaltaisiksi; mutta kaikki tämä on nyt niin kauan aikaa sitten, että katkeruus kokonaan on kadottanut tutkaimensa. Muuten rukouskirjassa ei puhuta juuri paljon kiistasta ja riidasta paitsi perkelettä, mailmaa ja omaa lihaamme vastaan.