"Kenties," sanoi äitini, "ei olekaan kauan aikaa, ennenkuin saattekin kuulla semmoisia rukouksia ja ottaa niihin osaa siellä, missä koko suuren joukon rukoukset ovat yhtä yksinkertaisia kuin hiljaisessa, yksinäisessä kammiossa, ja missä kaikki opimme näkemisestä, ei menneistä eikä tulevaisista, vaan Jumalamme kasvoihin katselemisesta."
Mutta kun täti Jeanie ja äitini rupeevat puhumaan taivaasta, siinä on melkein enemmän, kuin minä saan kannetuksi, heidän kasvonsa ikäänkuin kirkastuvat, ja heidän äänensä kajahtavat niin syvää ja harrasta iloa, että heidän molempien täytyykin olla taivasta hyvin lähellä, ja tämä ajatus panee minun aina vapisemaan.
Äitini on kovin kalvea ja heikko eikä kaikilla tohtoreilla, kaikella huolella ja hoidolla käy ollenkaan paremmaksi, niinkuin olimme toivoneet.
Täti Jeanie sanoo minun olevan niitä, jotka aina tahtoisivat elää maassa semmoisessa kuin Egypti, jota tulvavesi kauttaaltansa kostuttaa. "Sinä kastelisit maata niin laajalta kuin voisit, lapsi kultani," sanoi hän. "Mutta Herra ei tahdo sitä," lisäsi hän pannen käteni omaan rakkaasen, laihaan vanhaan käteensä ja hymyillen minulle tavallisella lempeällä hymyllänsä. "Herra ei tahdo maata semmoista kellenkään meistä. Hän tahtoo, että elämme maassa, joka kostuu taivaan sateesta ja kasteesta. Ja vaikka sinun täytyy kokea sekä nälkää että janoa, pikku lapseni," jatkoi hän profetallisella silmäyksellä taivasta kohden, niinkuin hän olisi katsellut näkymättömien kappaleetten kirkkautta, "sinä kuitenkin lopulta tulet havaitsemaan, että tämä juuri on ollut parasta, ja kerta, kerta, lapsi kultani — minä saan kuulla sinun tunnustavan sen. Yhdessä muutamme silloin tämän tunnustuksen virreksi, kiitos- ja riemuvirreksi, sinä ja sinun omaisesi ja minä ja minun omaiseni, ja siitä tulee virsi, jota kaikki pyhät enkelit ilolla kuuntelevat. Ja jos suinkin voivat, he yhtyvät meidän kanssamme; jos suinkin voivat," kertoi hän nousten istualle niinkuin joskus ennenkin ollessaan niin kovasti liikutettuna, että koko hänen sydämensä hänen tietämättänsä tyhjentyi rukoukseen: "sillä, Herra Jesus, sinä et ottanut päällesi enkelien, vaan meidän luontomme, ainoastaan me ihmiset voimme sanoa: 'Sinä olet johdattanut meitä koko tämän pitkän matkan korven lävitse; Sinä olet nöyryyttänyt meitä nälällä ja ruokkinut meitä mannalla. Sinä olet lunastanut meidät Jumalalle verelläsi.'"
IX.
Huhtikuulla 1750.
Jumalan kiitos, että taas olemme kotona, jota kuukausi sitten tuskin taisin toivoakaan.
8:na p:nä maaliskuuta, perjantai-aamuna, Hackneyssa vielä ollessamme minä kavahdin unestani aikaisessa aamuhämärässä, kun vielä ei ollut täysi päivä, jyskeestä ja ryskeestä, joka ensi hämmästyksessä sai minut siihen luuloon, että uudestaan olin isäni ja Hugh'in kanssa merellä, ja että laiva oli joutunut karille ja mennyt tuhansiksi palasiksi.
Minä kavahdin silmänräpäyksessä vuoteeltani hämärästä uppoomisen pelvosta, mutta minä en koskaan unhoita sitä täydellistä turvattomuuden tuntoa, joka tuli minun päälleni huomatessani, että se oli täti Hendersonin iso, puna-uutiminen sänky, joka näin tärisi — että se oli ison, kiiltävän tammikaapin ovet, jotka lensivät auki, ja että se oli vanha valkoinen vesikannu ja vati, jotka käsittämättömällä tavalla kilisivät toinen toistansa vastaan.
Se ajatus nousi silmänräpäyksessä mieleeni, että se oli maa, joka järisi, että se oli vakaa vanha maa, joka liikkui levotonna kuin vellova vesi!