Oi, orpana Tom on menetellyt kovin väärin, hän on tehnyt kovin suuren erhetyksen! Minä olen varma, että hän ei koskaan saa mitään lepoa ja rauhaa taikka oikein tunne, mitä Jumalan rakkaus on, ennenkuin hän nöyryyttää itsensä ja palaa takaisin, kuinka raskasta se hänestä lieneekin. Välisti minä kuitenkin luulen, vaikka minä en tohdi ruveta mitään arvelemaan siitä tiestä, jota Jumala ihmeellisessä rakkaudessaan tahtoo itse-kutakin johdattaa, että Tomin ensin täytyy oppia tuntemaan taivaallisen isänsä rakkautta ja anteeksi-antamusta ja sitten palata kotia ja tunnustaa ja parantaa itsensä ja oppia rakastamaan maallista isäänsä. Jos hän tätä oppisi, minä en epäile, että kaikki kääntyisivät hyvin-päin.
Meillä on pieni salainen toivo, Hugh'illa ja minulla, Tomin suhteen. (Hugh on joku viikko sitten lähtenyt matkaan, mutta minä en vielä saa kerrotuksi erostamme, se oli niin ikävä, niin raskas!). Me toivomme, että hän ja Tom kohtaavat toinen toisensa, sillä Hugh tietää kaikki Tomin asiat, ja vaikka Amerikka on hyvin laaja, se ei ole niin asuttu, sanoo Hugh, kuin Cornwallikaan. Minä luulen todellakin helpommaksi saada selko toinen toisestaan tuolla kotona suomaillamme kuin tämän suuren väkirikkaan Lontoon touhussa ja tungossa.
Se ei kuitenkaan ole mihinkään onnelliseen sattumukseen, johon Hugh ja minä tässä katsannossa luotamme. Minun kävi niinkuin vähän huokeammaksi erota Hugh'hista ajatellessani sitä meidän pientä tuumaamme, että hän kokisi saada selkoa orpana Tom-parasta ja pelastaa hänet. Se tekee minut ikäänkuin vähän varmemmaksi Hugh'in turvallisuudesta, ja tämä pieni rakkauden tuuma on minusta melkein kuin joku suoja hänen ympärillänsä.
Minä tiedän kuitenkin, että Hugh'illa on paljon parempikin suoja. Ja minä en usko, että Jumala pitää huolta hänestä ainoastaan sen tähden, että hänellä on tämä ainoa hyvä työ toimitettavana, vaan sen tähden, että Jumala rakastaa meitä molempia — oi, niin hellästi —- ja sen tähden, että me rakastamme häntä ja turvaamme häneen.
Kaikista niistä, jotka äitini on oppinut Lontoossa tuntemaan, hän kaikkein enimmän pitää vanhasta täti Jeaniesta. Niin pian kun häntä kaipaan, minä aina tiedän, missä hän on, ja kun puutarhan kautta menen täti Jeanien luo, minä aina tapaan äitini hänen vuoteensa ääressä (hän ei nyt enää pääse vuoteeltansa) laulamassa Georg Herbertin rakkaita virsiä taikka lukemassa täti Jeanien slottlantilaisia mielilauluja ja vielä useammin itse pyhää raamattua.
Nämät kaksi ovat erin-omaisesti rakastuneet toinen toiseensa, joka on hyvin suloista minun nähdä.
Eräänä päivänä äitini sanoi suuresti kummastelevansa niitä monia kiistoja ja riitoja, joista viimeisin aikoihin olemme kuulleet niin paljon puhuttavan.
"Mistress Trevylyan rakas," sanoi täti Jeanie, "minä luulen että jos voisimme nähdä takaisin entisiin aikoihin, me kyllä huomaisimme, että aina on ollut samanlaista. Apostoli Paavalilla oli aikanaan paljon kiusausta kansasta ja sen katkerista oppiriidoista. Muutamat uskoivat ylösnousemuksen jo tapahtuneeksi, ja kummallisempaa aatetta en luule koskaan vaivaisen syntisen päähän pistäneen. On vähemmän vaikeaa uskoa itseämme taikka muita täydellisiksi kuin luulla, että olemme nousseet kuolleista; vaikka minä en tahdo sanoa, että se on vähemmän vaarallista. Mutta, lapseni," jatkoi täti Jeanie, joka seitsemänkymmenen vuotiaana välisti unhoittaa eron äitini ja minun ijälläni — "lapseni, minä luulisin olevan suureksi avuksi kaikissa riidoissa kristittyin välillä, jos sen siaan että kokevat tutkia, kuinka suuria erhetyksiä muut tekevät, pyytäisivät ottaa selkoa siitä, mitä nämät oikeastaan tarkoittavat. Mitä tähän täydellisyyden-oppiin erittäin tulee, mistress Henderson sai minun jotenkin levottomaksi, kun hän ensin siihen rupesi. Mutta sitten ajattelin, että mr John Wesley on hyvä mies, joka varmaankin tarkoittaa hyvää, ja että tämä hänen oppinsa kenties ei olekaan varsin kaukana oikeasta tiestä, kun vaan voimme sen käsittää. Mutta hän on suurella tahdonvoimalla varustettu mies, muutoin hän ei olisi tehnyt taikka kestänyt, mitä hän on, ja hänen tahtonsa on kenties seonnut yhteen hänen uskontonsa kanssa ja pannut hänen lausumaan enemmän, kuin jos ihmiset alusta alkain olisivat ahkeroinneet häntä oikein ymmärtää. Ja kun olin tätä tarkoin miettinyt, tulinpa ajatelleeksi, että mr Wesley kenties oli nähnyt liian paljon semmoisia, jotka puhuvat anteeksi antamuksesta, niinkuin tekisi se synnin pieneksi ja keveäksi — sen siaan, että se tekee pyhityksen mahdolliseksi, joka epäilemättä on sen oikea tarkoitus — niinkuin heidän syntinsä olisivat yhtä välttämättömät kuin sade ja päivänpaiste. Ja kun mr Wesley näki tämän, hänen jalo sydämensä arvatakseni nousi sitä vastaan, ja hän sanoi kenties näin: 'Te ette ole kutsutut säilyttämään syntiä taikka sitä ainoastaan katumaan, te olette kutsutut tulemaan pyhiksi ja täydellisiksi. Semmoisiksi, miksi Jumala kutsuu meitä, semmoisiksi hän todellakin tahtoo meidät, ja hän tahtoo itse tehdä meidät siihen mahdollisiksi.' Tämä se on, mitä mr Wesley minun luullakseni tarkoittaa täydellisyydellä. Loppu seurasi itsestänsä, kun hän rupesi muodostamaan ja suunnittelemaan toiveitansa opinkappaleiksi, jotka lähetetään ulos mailman lävitse kulkemaan. Se vahingoittaa huonetta arvaamattomasti, kun siitä kodin verosta tehdään linna, niinkuin eläessäni useasti olen nähnyt; kun lastenkamarit muutetaan varastohuoneiksi ja hauska liesi vartiopaikaksi; kun kanunansuita ammottaa akkunoista, mistä pieniä lastenkasvoja ennen hymyili, ja puutarhan aitaukset tehdään paalutuksiksi. Ja opinkappaleemme pahenevat yhtä paljon kuin huoneemme, kun niittenkin täytyy tulla sodan hävityksille alttiiksi. Niitä käy sitten tuskin enää tunteminenkaan."
Tämä oli pitkä puhe täti Jeanien suusta lähteneeksi, mutta se tyydytti suuresti äitiäni, niinikään sekin, mitä hän joku päivä lausui kalvinillisista ja arminilaisista riidoista.
"Jumala varjelkoon minua", sanoi täti Jeanie, "ajattelemasta Jumalan ijankaikkista totuutta niin pieneksi, että minä voisin sen korkeutta taikka syvyyttä nähdä. Mutta minä luulen välisti, että vaikeudet parhaasta päästä tulevat siitä, että ihmiset unhoittavat Jumalan läsnä-olon. Evankeliumeissa kuuluu enimmästään: 'Minä' ja '_te' ja 'nyt'. Mutta kun oppineet miehet kirjoittavat uskonnollisista asioista, he siitä tekevät: 'Hän' ja 'he' ja 'silloin', ja siinä on koko erotus. Herra sanoo meille: 'Tulkaat nyt', 'tulkaat te', ja meidän 'nyt' on tänäpänä, mutta Hänen kaikessa ijankaikkisuudessa. Minä tahtoisin mielelläni," lisäsi hän, "kuulla Wesleyä ja Georg Whitefieldiä ja minun ja teidän vanhoja ystäviänne, mrs Trevylyan (mr Herbertiä ja muita); minä tahtoisin kuulla heidän rukoilevan polvillaan — ei yhdessä muitten kanssa julkisessa kokouksessa, sillä julkiset rukoukset ovat saarnoiksi jähmettyä — vaan yksin Jumalan edessä. Minä luulen, että havaitsisimme rukoukset erinomaisen yksinkertaisiksi ja erinomaisen yhtäläisiksi."