Äitini sanoi juhlallisesti:
"Niin, sen piti tapahtua aamuhetkenä, Kitty! Minä kumminkin olen aina niin ajatellut. Oi lapsi, se ei ole sinne-päinkään niin kauhistavaa kuin kuolema! Jos vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Mitä on salama, jyrinä ja taivaan ja maan hävitys eron suhteen ruumiin ja sielun välillä, miehen ja vaimon, äidin ja lasten. Ja sitten," sanoi hän, ikäänkuin tämä toivo olisi voittanut kaiken pelvon ja kaikki muut toiveet: "Hänen tulonsa, Hänen kunniakas tulonsa! Hän on tuleva kerta, ja hän tulee pian. Kuka voi sanoa, että se ei saata tapahtua koska hyvänsä?"
Varsin omituista oli, että mahtava tapaus, joka sinä yönä säikähdytti niin monta miestä herättäen heitä suruttomuuden unistansa, äidissäni näytti synnyttävän rauhaa ja turvallisuutta, jota en koskaan ennen ollut hänessä havainnut.
Jos jossakin toisessa tilaisuudessa kysymys: "Rakastatko minua?" olisi hänelle asetettu, hän olisi vastannut: "Minä toivon rakastavani. Minä pelkään, että rakkauteni on hyvin vähäinen, mutta minä toivon kuitenkin, että sitä voi rakkaudeksi sanoa."
Mutta nyt kun hän todella luuli Herran olevan lähellä, hän ei ensinkään näyttänyt ajattelevan itseänsä, vaan ainoastaan Häntä. Hän ei ajatellut rakkauttansa. Hän rakasti ja silmäili Jumalaa.
Minä muistan tuon kaiken niin selvästi siitä, että kaikki pelkoni ja kaikki kauhistukseni pienen rukoukseni jälkeen vuoteeni vieressä ihmeellisellä tavalla katosivat. Minä melkein häpesin itseäni, niinkuin olisi se ollut kunnioituksen puutteesta, kun minä en voinut tuntea samanlaista pelkoa kuin muut. Mutta kuinka olikin, huone seisoi yhtä lujana kuin ennen perustuksillansa, vaikka se järisi kauheasti. Ja kun kova jyske kuului, minä en voinut olla ajattelematta, että se oli savutorvi, joka romahti maahan, sillä kohta sen jälkeen minä kuulin, kuinka kiviä ja soraa vieri alas, ja kun ei mitään vahinkoa tapahtunut, minä ajattelin: "Nyt on kaikki pudonnut, mikä pudota voi, ja vaara on ohitse."
Minä melkein suutuin itseeni, että taisin olla niin kylmäkiskoinen, mutta minä en voinut siihen mitään. Minä arvaan, että se oli sen tähden, että minussa on niin vähän kuvatus-aistia.
Muutaman minutin päästä minä kuulin isäni käskevän äänen kaikuvan kaikkien palkollisten huokausten ja valitushuutojen ylitse vaatien, että joku toimittaisi hänelle tulukset. Sitten avasi hän oven ja astui kynttilä kädessä huoneesen sanoen:
"Se on maanjäristys, vaikk'ei juuri kovakaan. Minä olen tuntenut paljon ankarampia täräyksiä Länsi-Intiassa palvellessani. Kauhea jyske tuli siitä, että savutorvi vanhassa osassa rakennusta kaatui. Vaara on tällä haavaa ohitse, mutta se voi uudistua, ja meidän tarvitsee olla varullamme."
Vähän aikaa sen jälkeen palasi täti Henderson kantotuolissaan mr
Wesleyn aamu-jumalanpalveluksesta.