Hän kertoi meille, että kaikki olivat olleet isossa rukoushuoneessa koossa, kun seinät äkkiä rupesivat tärisemään, niin että luultiin koko rakennuksen lankeevan ihmisten päähän. Sitten seurasi kauhistuksen ja tuskan huutoa ja parkua. Mutta mr Charles Wesley korotti silmänräpäyksessä äänensä melskeen ylitse sanoen: "Sentähden emme pelkää, jos vielä mailma hukkuisi, ja vuoret keskelle merta vajoisit, sillä Herra Zebaot on kanssamme; Jakobin Jumala on linnamme, Sela!" Ewelyn oli myöskin siellä, sanoi täti Henderson, ja hän oli sanonut "että kannattaisi yhden maanjäristyksen viikkoonsa, kun saisi nähdä ihmisten sydämet niin kauhistuneena, kuin nyt olivat."
"Ewelyn on merkillinen tyttö, mutta hänessä on enemmän, kuin olisin luullutkaan," arveli täti Henderson.
Ja minä ajattelin: "Kuinkapa toinen toistamme kummaksummekin, kun tuo suuri päivä tulee, joka riisuu kaikki valepu'ut ja ottaa pois kaikki varjoovat malat silmistämme!"
Vaara ei vielä ollut ohitse. Sanansaattaja toisensa perästä toi kertomuksia horjuvista muureista ja kaatuvista savutorvista, joita itse olivat nähneet, sekä kummallisia, katkonaisia huhuja turmiosta ja hävityksestä, josta ainoastaan olivat kuulleet puhuttavan.
Kello 8:alta täti Beauchampin vaunut ajoivat oven eteen, ja hän itse ja Ewelyn astuivat ulos niistä. Hänen harmaat hiuksensa pistivät hänen päähineensä alta sekavissa suortuvissa, hänen kasvonsa olivat peljästyksestä kalveat ja julmat ja puuttuivat tavallista rusettansa.
"Sisar kultani," huusi hän hermotonna langeten täti Hendersonin syliin, "savutorvet kaatuivat huonetten päältä Great Ormond Streetin varrella, kattotiiliä sateli kaduille, ihmiset huusivat ja parkuivat, ja vaunuja täynnä pakolaisia sekä miehiä hevosen selässä näkyi kaikkialla. Minä olisin silmänräpäyksessä tahtonut heittää kaupungin, mutta sir John katsoi sen vielä parin päivän kuluessa mahdottomaksi, ja sentähden olen ensi yöksi paennut sinun luoksesi."
Täti Beauchamp-parka oli kovin heltynyt ja nöyristynyt. Hän kuunteli mielellään kaikkia täti Hendersonin saarnoja (nyt kun hän rohkeni uskoa itsensä turvapaikkaan päässeeksi), vaikka koskivat semmoisiakin asioita kuin puuteria ja rusepurkkeja, mutta hän kielsi jyrkästi tahtovansa tulla mr Wesleyn ensi aamujumalanpalvelukseen kello 5:eltä.
"Sisar Henderson kulta," huokasi hän, "sinä ja Kitty ja Ewelyn ja kaikki muut olette tulleet niin hyviksi ja kilteiksi, ja minä olen turhan-aikainen, mailmanmielinen, vanha nainen. Minä tunnen tarvitsevani uskontoa, joka voi tehdä minut vähemmän araksi kohtaamaan sitä, mikä tapahtua saattaa. Jos todellakin luulet, että se tekisi minun turvalliseksi ja levolliseksi, minä mielelläni tahtoisin liittyä mr Wesleyn taikka mr Whitefieldin sanankuulioihin taikkapa tehdä mitä muuta tahansa. Mutta minä en vielä uskalla järkähtyneisin huoneisin palata. Se on liikaa pyyntöä. Jos voisit saada selkoa jostakin, joka saarnaisi paljaan taivaan alla, meidän sopisi lähteä sinne vaunuissamme, ja sitten ei se olisi niin vaarallista."
"Sisar Beauchamp kulta," vastasi täti Henderson kiivastuneena, "me emme voi vaunuissamme matkustaa taivaasen."
"Mitä sinä tarkoitat, sisar?" kysyi täti Beauchamp. "Eihän metodistatkaan vaadi toivioretkiä, vai kuinka? Minä olen useasti toivonut, että meillä protestanteillakin olisi jotain sentapaista. Lady Talbot, jonka paaston-aikana on tapa paeta seura-elämästä, palaa aina iloisena ja tyytyväisenä, sittenkuin hän koko vuodeksi on uskonnolliset velvollisuutensa täyttänyt. Mutta metodistat eivät koskaan saa tarpeeksi; he pitkittävät alati jumalisuuden-harjoituksiansa eivätkä koskaan voi asettua rauhaan."