Näitä tämmöisiä mielipiteitä täti Henderson näytti niin hämmästyvän, että hän ei kyennyt puhua mitään.
Äitini vastasi sentähden tavallisella hiljaisella ja säyseällä tavallaan:
"Sisar Beauchamp rakas, raamattu ja kaikki hurskaat miehet sanovat, että jumalisuus ei ole ainoastaan tuki ja turva kaikkea vaaraa ja kaikkea pahaa vastaan, vaan että se myöskin on keppi ja sauva kaikissa elämän murheissa, sydäntä virvottava lääke, jota emme koskaan voi olla paitsi. Uskonnon korkeimpana tarkoituksena on johdattaa meitä Jumalan luo, ja siellä meillä on riemumme ja rauhamme."
Kyyneliä nousi täti Beauchampin silmiin, mutta ne eivät nyt olleet puistuttavia kyyneliä; hän katseli äitiäni silmäyksellä, joka muistutti Ewelynin vakavaa, miettiväistä muotoa, ja hän sanoi leppeästi:
"Minä pelkään, etten tuota paljon ymmärrä, sisar Trevylyan, mutta minä soisin, että sen tekisin."
Seuraavana iltana täti Beauchamp pyytämällä pyysi saada viedä isäni ja äitini ja minun vaunuissansa muassaan Bath'iin.
Hän ei tahtonut viipyä hetkeäkään, sitten kuin sir John kerta oli tullut valmiiksi, ja sydänyön aikana lähdimme matkaan. Soihdunkantajia juoksi vaunujen vieressä pimeitä ja autioita katuja. Suuri kaupunki oli kuin kuollut. Tällä kertaa emme kohdanneetkaan mitään juopuneita ja melskaavia ihmis-parvia. Ainoastaan parissa paikkaa satuimme jonkunlaisiin väkikokouksiin. Moorfields oli toinen paikka, jossa joukko naisia ja lapsia oli koossa. He itkivät ja valittivat, mutta siellä ei ollut ketään heitä lohduttamassa. Toinen paikka oli Hyde Park, missä mr Whitefield saarnasi ihmis-joukolle, joka peljästyksissään oli kokoontunut hänen ympärillensä niinkuin pienet lapset äitinsä jalkojen juureen.
Se oli eriskummainen näky, joka ilmestyi meille, kun hiljaa ajoimme öisen kokouksen sivutse. Tuolla-täällä lankesi soihtujen riehuva valo kasvoille, joista monet olivat kyyneliä täynnä, sillä välin kuin taampana seisova suuri kansan paljous ainoastaan veti huomiota puoleensa sillä hiljaisuudella, jota nuot vakavasti kuuntelevat ihmis-joukot koettivat noudattaa, ja jota ei mikään muu keskeyttänyt kuin silloin-tällöin kuuluvat huokaukset ja valitukset taikka muutamat tuskan huudot semmoiset kuin esim. "Herra, armahda minua syntistä!" taikka "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin."
Koko yönä emme puhuneet tuskin sanaakaan. Päivän valjetessa oli hyvin omituista nähdä maantiet täynnä vaunuja, ratsastajia ja jalka-ihmisiä, niinkuin olisi ollut piiritetystä kaupungista pakeneminen, kun samalla tiesi, kuinka vähän apua pakenemisesta oli, kun vanha luja, järkkymätön maa perustuksiansa myöten järisi.
Suloista oli minun nähdä sitä hellää ja sydämellistä kunnioitusta, jonka molemmat tätini osoittivat äidilleni, ennenkuin heitimme Lontoon.