Kun täti Henderson iltaa ennen lähtöämme isoon koriin meille pani sisälle joukon hyytelöitä ja rintamehuja (kätkien siihen samalla ison pullon pienennetyistä simpsukoista tehtyä mielijuomaansa), hän niin juhlallisella äänellä, kuin kysymyksenä olisi ollut pyhimykseksi-tekeminen, lausui minulle: "Kitty lapseni, äitisi ja täti Jeanie ovat parhaat naiset, jotka minä tunnen. He ovat niin hyviä täydellisyyden esimerkkejä, kuin suinkin voin itselleni toivoakaan. Asettukoot kuinka paljon tahansa itse oppia vastaan, heidän elämänsä puhuu kuitenkin joka päivä heidän puoleensa. Ymmärräthän, lapsi rakas, että mr Wesley ainoastaan puollustaa kristillistä eikä aatamillista taikka enkelillistä täydellisyyttä. Hän myönnyttää, että täydellisetkin voivat erhettyä päätöksissänsä, jonka äitisi epäilemättä osoittaa sokealla kirkollisella innostuksellansa ja täti Jeanie muutamilla pienillä presbyterillisillä hairauksilla. Mutta äitisi kärsivällisyyttä, lempeyttä ja nöyryyttä, Kitty, ja hänen mielentyyneyttänsä kaikissa vaaroissa minä en koskaan unhoita. Minä olisin onnellinen, Kitty," jatkoi hän, sitoen viimeisen solmun muutamaan kääreesensä, "jos kaikilla niillä eduilla, jotka minä nautin, voisin olla semmoinen kuin hän. Kuinka hän on saattanut päästä niin korkealle kannalle noilla pimeyden seuduilla, on enemmän kuin minä voin käsittää."
"Mutta täti Henderson," minä rohkenin muistuttaa, "voihan Jumalan armo löytää tien Cornwalliinkin!"
Ero äitini ja täti Jeanien välillä oli niinkuin jäähyväiset kahden rakkaan sisaren välillä; muistoksi äitini antoi täti Jeanielle rakkaan vanhan kappaleen Georg Herbertin virsiä, ja täti Jeanie antoi äidilleni pienen vanhan vihon mr Samuel Rutherfordin kirjeitä.
Bath'issa viivyimme pari päivää, ja sillä välin täti Beauchamp virkistyi, väri palasi hänen poskillensa ja mieltymys korttileikkiin uudistui, "sillä," sanoi hän äidilleni, "kuinka lieneekään, meillä on velvollisuuksia lapsiamme ja seura-elämääkin kohtaan, ja uskonto ei vaadi kumminkaan meitä protestantteja tekemään itseämme linnunpelottimiksi."
Mutta samana aamuna kuin meidän oli lähdettävä, täti Beauchamp, kun kävimme hänen vuoteensa ääressä hänelle hyvästi jättämässä, lausui äidilleni:
"Sisar Trevylyan kulta, lupaa minulle, että jos joskus — koska kaikki olemme kuolevaisia — kovasti sairastuisin — ja viimeisten aikojen kohtaukset ovatkin hermojani vaarallisesti koetelleet — sinä silloin tulet minun luokseni! Minä olen varma, että sinä voit tehdä minulle enemmän kuin kukaan muu."
Ja hän ei saanut mitään lepoa, ennenkuin omissa vaunuissaan sai lähettää meidät koko matkan Plymouth'iin saakka, vaikka ajaja mitä kiivaimmin pani sitä vastaas vakuuttaen, että hän ei suinkaan ottaisi vastataksensa, jos hevoset Devonshiren mä'issä pahenisivat, ja Ewelyn sanoi, että semmoista vastaan-panoa suurivallan taitoa vastaan perheessä ei koskaan ennen ollut kuultu eikä edes pidetty mahdollisenakaan. Ja niin pääsimme kotia taas, ja äitini katsoo meidän mailmaamme hyvin lämpimäksi ja ihanaksi aivan niinkuin Ewelynin on tapa sanoa auringosta, että se maata lämmitettyänsä varmaankin löytää sen hyvin hauskaksi ja herttaiseksi.
Täti Hendersonin olennossa oli jotakin omituisen hellää, kun hän jätti jäähyväiset äidilleni ja minulle, ja kun sitten istuimme vaunuissa odottaen niitten liikkeellelähtöä, hän vieläkin tuli meidän luoksemme ja otti viipyvällä kiivaudella äitini käden, niinkuin hänellä nyt viimeisessä hetkessä olisi ollut jotakin varsin erinäistä lausuttavana. Mutta kuinka olikaan, hän ei voinut lausua yhtäkään sanaa, vaan kuiskasi ainoastaan: "Jumala siunatkoon teitä molempia!"
Ja kun heitimme Bath'in, ja minä viimeisen kerran katsoin takaisin Ewelyniä odottaen kohtaavani noita hänen loistavia katseitansa, hänen silmänsä merkillisen miettiväisinä ja surullisina lepäsivät äidissäni, hän purskahti äkkiä itkemään ja kääntyi pois.
Onko mahdollista, että me kaikki, isäni, äitini ja minä olemme erhettyneet? Äitini sanoo tuntevansa itsensä vahvemmaksi ja paremmaksi, ja matkalla hänen oli tapa moneen kertaan tuumailla, kuinka nyt palaisimme entisiin oloihimme, ja kuinka hän nyt taas rupeisi nousemaan ylös varhain aamuisilla. "Aamu-ilma tuolla kotonamme," sanoi hän, "on niin virkistyttävä, vasta-lypsetystä maidosta on myöskin apua, ja sitten, Kitty," lisäsi hän, "tahdomme lukea raamatun-kappaleitamme ja rukoilla yhdessä. Kenties en ole etsinyt, niinkuin minun olisi pitänyt, sitä erinäistä siunausta, joka on luvattu, 'kussa kaksi taikka kolme tulee kokoon Jesuksen nimeen.' Ja sinä saat välisti lukea minulle t:ri Watts'in ja mr Charles Wesleyn virsiä. Minä olen vanhan-aikainen nais-parka, ja minä en koskaan saa käsitetyksi, minkätähden ihmiset eivät tahdo tyytyä raamattuun ja rukouskirjaan, enkä myöskään, kuinka yhdistyksissä ja luokkakokouksissa ilman vaaratta voivat sisimpiä tunteitansa puhua, niinkuin täti Henderson kertoi. Mutta heidän virsistänsä minä pidän, ja minä myönnän mielelläni, että meidän kaikkien tulee kiittää metodistoja siitä, että auttavat oikealle uralle ihmisiä, joita kukaan muu ei koskaan ole toivonut voivansa oikaista."