Vaikka äitini ei vielä ole jaksanut vanhoihin tapoihinsa palata, emme kuitenkaan ole levottomia hänen tähtensä, koska se ei ole kuin varsin luonnollista. Hän on väsynyt matkasta, parin päivän päästä hän kyllä taas tointuu.
Mitä Bettyyn tulee, ei maksa vaivaa tiedustella, mitä hän ajattelee, taikka huolia siitä, mitä hän puhuu, sillä hänen tapansa on katsoa asiain pimeää puolta, erittäinkin kun muut ihmiset katsovat valkoista. Bettyn ennustaja-arvo on kuitenkin melkoisesti kasvanut, sitten kuin Lontoon-matka ei tuottanut toivottua parannusta.
Kotia lähestyessämme meitä kohtasi varsin surkea tervehdys. Alkoi hämärtää, ja kaikki oli niin hiljaista ympärillämme, siksi kuin kukkuloilta korvaamme kaikui matala virsi. Juhlallisesti ylenivät ja alenivat vakaiset sävelet, niinkuin aallot nousevat ja laskevat rauhallisena kesä-iltana. Välisti emme kuulleet mitään, siksi kuin tulimme lähemmäksi, jolloin selkeästi taisimme erottaa virren syvät sävelet, jota joukko miehiä, astuessaan verkallista kulkua kangasta pitkin, veisasi. Hiljaisesta liikunnosta taisimme arvata, mitä musta, surullinen joukko tiesi. Me emme puhuneet sanaakaan toisillemme. Mutta kun olimme illallisella salissa, äitini kysyi Bettyltä, kuka naapureistamme oli kuollut.
"Vanha leski Treffry," sanoi Betty. "Toby on taannoin liittynyt metodistoihin, ja hänen luokkakumppaninsa kantoivat tänäpänä Treffryn kirkkomaahan veisaten muutamia pastori Wesleyn virsiä matkalla."
"Se oli hyvin juhlallista ja teki suloisen vaikutuksen minuun," sanoi äitini. "Se sai minun ajattelemaan, mitä isäni pienenä lapsena ollessani minulle kertoi vanhimmasta kirkosta ja martyyrien hautauksista."
"Vanha leski Treffry ei ollut mikään martyyri eikä juuri mikään pyhimyskään," lausui Betty teeskentelemättä, "vaikka sanovat hänen lopulta muuttuneen. Häntä ei voinut mikään auttaa. Se oli lavantautia. Toby-parka oli varsin onneton. Hän teki hänen edestänsä kaikki, mitä suinkin taisi, eikä säästänyt mitään kustannuksia; hänelle annettiin viiniä, kylmää maitoa, omenoita ja sokerissa keitettyjä luumuja, niin paljon kuin hän sai niellyksi. Mutta kaikki tämä ei auttanut mitään, niinkuin tietysti ei mikään voikaan auttaa, kun Ijankaikkisen aika tulee."
"Minä soisin, että olisimme palanneet vähän ennemmin," sanoi äitini.
"Minulla on erin-omaisen hyviä rohtoja lavantautia vastaan."
"Niin oli Falmouth'in tohtorillakin," virkahti Betty terävästi.
Trustyn tervehdys oli paljon hilpeämpi kuin Bettyn. Sitten kuin hän tapansa mukaan hännällään voimiensa takaa oli ilmoittanut tyytyväisyyttänsä ja käynyt rajoitetun pienen sanakirjansa lävitse, kaikuvasta haukunnasta alkaen matalaan vinkunaan asti, hän pani loput väkevät tunteensa hurjaan kiertämiseen kanapihassa, missä hänen maltiton ja melskaava menetyksensä peloitti kana-parvet kauheasti lentämään ja kaakottamaan, mutta jälkimmäisen osan iltaa hän pysyi varsin siivona ja alallaan nuuskien kutakin meitä, siksi kuin hän luultavasti tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi omalla, omituisella tavalla hankkimaan tietoonsa poissa-olomme kaikista vaiheista.
Ristiriitaisuus Bettyn sanojen ja töitten välillä ei koskaan ollut silmään-pistävämpi kuin kotia palatessamme.