Jokainen pikku kapine, josta isälleni ja äidilleni, jopa minulle itsellenikin, taisi olla jotakin hauskuuden lisäystä, oli tyyskästi muistettu ja asetettu paikallensa, katetulle pöydälle, huoneisimme ja kaikkialle; tuolit seisoivat juuri siinä, missä niitten tuli seisoa silloin, kun mielestämme oli kaikkein hupaisinta; leivoksia ja keitettyjä hedelmiä, joista kaikkein enimmän pidimme, oli juhlan kaunistukseksi toimitettu; pieni tukku Virginian tupakkia oli pantu isäni eteen ja äitini huoneesen hänen mielikirjansa pienelle pöydälle hänen sänkynsä viereen; jok'ainoa nurkka jok'ainoassa huoneessa oli puhdas ja siisti ja kantoi ahkeran puhdistamisen ja kirkastamisen jälkeä. "Ilotervehdykset" loistivat kaikkialta, valkoisesta pöytävaatteesta alkaen puhtaisin raiteihin asti, ja tirkistelivät jok'ainoasta pienestä huonekalusta ja jok'ainoasta pienestä kapineesta koko talossa.
Kaikista näkyi, että Betty, vapaana jokapäiväisen elämän tavallisista toimista, viikkokausia oli oleskellut pyykki-astiain, pesoputikkien ja tomuhuiskujen ääressä, sekä että harjoja, vahaa, öljyä ja suopaa ahkerasti oli talon suureksi eduksi ja hyödyksi käytetty. Mutta menollaan ja sanoillaan Betty vastaan-otti meitä kuin jonkunlaisia pahantekiöitä, jotka olivat karanneet kodistansa ja velvollisuuksistansa, mutta jotka vihdoin olivat hulluutensa huomanneet, ja nyt nöyrällä ja katuvaisella mielellä palasivat takaisin. Minä tunsin päältäni, että Bettyllä oli jotakin sydämellään, jonka hän ensimmäisessä sopivassa tilassa ilmoittaisi minulle. Aivan oikein; eilen illalla, juuri kuin olin panna maata ja arkustani otin kauniin, punaisiin sahvianikansiin sidotun kappaleen mr Wesleyn virsiä, jonka orpana Ewelyn oli lähettänyt muistolahjaksi Bettylle, tämä astui sisälle huoneesen.
"Niin, onpa kyllä syytä mrs Ewelyniä muistaa, mrs Kitty," sanoi hän. "mutta Jumalan suuri ihme ja armo on kuitenkin, että missis milloinkaan enää palasi kotia."
"Lääkärit sanovat hänen olevan parempi, ja hän itsekin tuntee itsensä ripeämmäksi," minä sanoin.
"Rakas missis-parka," sanoi Betty, "on kohta valmis uskomaan, mitä tohtorit taikka kuka muu hyvänsä koettaa hänen päähänsä panna. Mutta kaikkien niitten näkyjen ja merkkien perästä, jotka minulla on ollut, se kuitenkin on suuri armo, että kaikki taas olemme yhdessä, ja sen enempää en tahdokaan sanoa."
"Mitä näkyjä ja merkkejä?" minä kysyin.
"Minä en ole taika-uskoinen, mrs Kitty," sanoi Betty. "Muutamat ihmiset katselevat aina merkkejä ja ihmeitä, ja mahdollista kyllä on, että semmoisia näkevätkin, mutta minä en ole niitä, en. Koko elämä-ijässäni en ole mitään aavetta nähnyt, en ihmisen enkä eläimenkään muodossa, vaikka äitini kyllä näki kaikenlaisia kummituksia, ja moni muukin, jonka minä tunnen, on semmoisia nähnyt. Mutta minä en voi kieltää, että kummallinen kuoleman hiljaisuus on vallinnut koko talossa nämät viimeiset ajat. Ja koira ei ole ulvonut turhan vuoksi, niinkuin hän on ulvonut. Ilonen hän oli, hupsu-parka, kun näki teidän palaavan takaisin, ja kylläpä hänellä olikin syynsä. Sanotaan, että eläimet toisinaan näkevät enemmän kuin ihmiset, ja sen minä puolestani uskon heidän tekevänkin. Linnut eivät tule pilkko-pimeässä akkunaa koputtamaan, ilman että niitä on lähetetty, eikä vanha yökkö huuda ääntänsä sorroksiin ainoastaan omaksi huviksensa. Lautaset ei myöskään putoo hyllyiltä, johon ovat tukevasti kuin kalliolle sioitetut; eikä kellot soi, ilman että niitä pidellään, jollei jotakin erin-omaista ole tulossa."
"Entä, jos se olisi ollut hiiret?"
"Hiiriä löytyy, mrs Kitty," vastasi Betty juhlallisesti, "mutta minun uskoni on, että se ei ollut mikään hiiri, joka tuolla tavalla sydän-yön aikana kolmeen otteesen veti kellonnuoraa, ei kumminkaan mikään kuolevainen hiiri, sillä mitä eläimiä toisessa mailmassa on, sitä minä en voi tietää."
Merkillinen vilu tuli minun päälleni Bettyn vakavasta äänestä, ja minä lausuin viimein: