"Mutta Betty, mitä ikinä joudumme näkemäänkin, muistakaamme, että toinen mailma on Jumalan mailma yhtä hyvin kuin tämäkin, ja ettei mitään voi tapahtua vastoin hänen tahtoansa. Koko mailmassa ei ole yhtään ainoata pientä pimeää soppea, jossa Hän ei ole läsnä, ja missä hän on, siellä on kirkkaus."
"Niin, se onkin ollut ainoana lohdutuksenani, mrs Kitty," sanoi Betty. "Epäilemättä on kirkasta joka paikassa, missä Kaikkivaltias on, mutta paljon löytyy, joka minulle vielä on hämärää. Luuletteko, mrs Kitty," jatkoi hän kuiskuttavalla äänellä, "että minä olisin voinut kestää täällä yksinäni niin kauan, kaiken tämän menon keskellä ja ilman muuta seuraa kuin Roger, jolla ei ole niin paljon järkeä kuin koirallakaan, jos minä en olisi nostanut silmiäni Kaikkivaltiaan puoleen, ja jos Hän itse ei olisi opettanut minua rukoilemaan. Minä en muutoin ole juuri pelkuri, mutta tällä välin tuskanhiki monta kertaa on pisoillut otsastani, ja minä olen nyt niin armottoman iloinen, että kaikki taas olette kotona!"
Nämät olivat Bettyn ensimmäiset tervehdyssanat. Ne lausuttuansa hän heitti minut lähteäksensä maata omaan pieneen kammioonsa minun huoneeni taa, mutta hetken päästä hän palasi takaisin ja sanoi:
"Ettehän sanoistani peräti säikähtäneetkään, mrs Kitty rakas. Kuinka onkin, kaikki tyyni kenties oli ainoastaan vanhan leski Treffryn tähden, ja ainakin meidän tulee turvata Jumalaan, mrs Kitty, meidän tulee turvata Jumalaan."
Betty-paran kaikki lohdutus-yritykset ovat kuitenkin tehneet sydämeni vielä tuskallisemmaksi, kuin hänen merkkinsä ja näkynsä tekivätkään. .
Minä olen aina suuresti rukoillut Jumalaa, etten pettäisi itseäni ummistaen silmäni siltä, minkä Jumala lähettää minulle, vaan että katsoisin sitä rohkeasti kasvoihin ja koettaisin kantaa kuormani semmoisena kuin se on. Minusta on aina ollut, kuin meidän tulisi kohdella kaikkia murheita, niinkuin mr Wesley sanoo kohtelevansa alhaisoa. "Minä katson mielelläni," sanoo hän, "alhaisoa silmiin." Mutta me emme kuitenkaan saa poiketa uraltamme, emme alhaisoa emmekä murheitakaan kohdellaksemme. Se ei olisi totista rohkeutta. Se olisi arkahermoista levottomuutta ja pelkoa, ettemme voi tietämättömyyttä kestää emmekä odottaa, siksi kuin näemme mikä tulee. Minusta näyttää, kuin kysyttäisiin paljon vähemmän rohkeutta vihollista vastaan hyökätessä kuin hänen tuloansa odottaessa, ja yhtä kaikki se on juuri tämmöistä kestävää rohkeutta, tämmöistä kärsivällisyyttä, kuin kumminkin me naiset ennen kaikkia näytämme tarvitsevan.
Sitten ei ole vielä vuottakaan, kuin niitten suhteen, jotka minulle maan päällä ovat rakkaimmat, äitini, isäni, Jackin ja Hugh'in, niin sanoakseni vaelsin näkemisessä pikemmin kuin uskossa, sillä he olivat silloin kaikki tyyni täällä. Mutta nyt on Jack sotaväessä Flandernissa ja Hugh Atlantin merellä. Minä en tiedä, mikä heitä saattaa kohdata. Äitini, kalliin äitini kanssa minä voin olla yhdessä jok'ainoa hetki, minä voin seurata häntä silmilläni, ja minä voin jok'ainoassa pienessä asiassa ahkeroita hänen tahtoansa täyttää, ja yhtä kaikki minusta toisinaan tuntuu, kuin minun olisi paljon vaikeampi pitää kiinni hänestä kuin sekä Hugh'ista että Jackista!
Minä pidän häntä silmällä yöt päivät, ja yhtä kaikki minä en voi sanoa, pettääkö minua toivoni vai pelkoni.
Hänen terveytensä ei ole viime vuodesta sanottavasti parantunut, mutta tänäpänä hän näyttää ripeämmältä kuin eilen, ja huomenna hän kenties on vahvempi kuin tänään, ja niin hän vähitellen paranee paranemistansa ja tulee vihdoin varsin terveeksi.
Yhtä kaikki se on juuri silloin, kuin minä koetan mieltäni vähän rohkaista, kuin pelkoni uudistuneella voimalla tunkevat päälleni.