Ja silloin, niinkuin nytkin minulla ainoastaan on yksi turva — ainoastaan yksi!
Ajatteleminen voi karkottaa monta huolta ja huojentaa monta kuormaa, mutta levottomuutta, tuskaa ja tietämättömyyttä vastaan, joitten syitä ja seurauksia emme voi tietää, minusta ei ole muuta apua kuin ainoastaan rukous.
Mutta kuinka voisimmekaan kantaa sitä lannistavaa ajatusta: "Sinä tiedät sen," — sitä ajatusta, että löytyy yksi, joka tietää kaikki, mikä meitä kohtaa, — jos sydämemme pohjasta emme myöskin voisi sanoa: "Sinä rakastat meitä," — ja jos meillä ei olisi sitä vakuutusta, että varmin kaikista on Hänen rakkautensa, joka johdattaa ja vallitsee kaikkia.
Eilen illalla kun äitini ja minä palasimme pienen luolamme läheltä, missä äitini hetken aikaa oli istunut kalliolla meri-ilmaa hengittämässä, joka on yhtä suloinen kuin maito ja tekee sydämen yhtä iloiseksi kuin viini, me vierashuoneessamme tapasimme uuden pastorin, orpana Ewelynin sukulaisen. Betty seisoi ovessa häntä puhutellen, ja niin pian kuin vieras oli tervehtänyt meitä, hän kiihtyneellä ja kummallisella äänellä (Ewelyn ei ole puhunut meille, että hän on niin kiihkohermoinen) sanoi äidilleni:
"Palveliattarenne, rouvani, näyttää olevan järkevä ja ymmärtäväinen ihminen, ja minua pahoittaa lausuessani, että hän on vahvistanut kaikki ne pahat huhut, jotka seurakunnasta käyvät laivanryöstöjen ja muitten laittomien vehketten suhteen, jotka näillä paikoilla lienevät jokapäiväisenä tapana."
"Todellakin, herra pastori," sanoi äitini hymyillen, "me olemme monta vuotta eläneet täällä levossa ja rauhassa, mutta Betty ei aina katso mailmaa valkeimmalta puolelta."
"Rouvani, te lohdutatte minua aivan suuresti, sillä ne tiedot, jotka tämä kunnon ihminen antoi minulle, olivat todellakin kauhistavia. Pappi, rouvani," jatkoi hän ottaen näpillisen nuuskaa kultaisesta tuosastaan, "saa kokea paljon tullessaan uuteen seurakuntaan, varsinkin — minä toivon, etten loukkaa teitä, rouvani — varsinkin tullessaan seurakuntaan, joka ei vielä ole päässyt sille sivistyksen kannalle, jolla me Oxfordissa seisomme — se tahtoo sanoa," jatkoi hän ahkeroiten kiihkohermoisella tavalla sanojansa lieventää, niinkuin hänellä olisi ollut joku kirjoitusharjoitus edessänsä korjattavana, "ei kaikin puolin — ei juuri kaikin puolin."
Koska väitös, kumminkin tässä rajoitetussa vuodossaan, oli varsin paha, äitini ei voinut muuta kuin sanoa:
"Erotus on teistä varmaankin kovin suuri, herra pastori."
"Niin, rouvani," vastasi vieras, "onpa niinkin, minun täytyy, luulen, tunnustaa, että se on suuri." Ja sitten kuin hän oli vahvistanut itseänsä uudella nuuskanäpillisellä, hän suoraa päätä (niinkuin olen havainnut kiihkohermoisten ihmisten tavallisesti tekevänkin) syöksi sitä päämäärää kohden, johon hänen oli mieli tulla.