"Rouvani," alkoi hän, "minä olen kuullut, että täällä, tässä talossa, joka sunnuntai pidetään kokouksia."
Äitini punastui ja nousi ylös. Pastorista oli nähtävästi kovin raskasta, kun hänen ei käynyt suoraan jatkaminen, vaan täytyi odottaa vastausta, sillä hän ei voinut olla varma siitä, että hänen rohkeutensa kestäisi uudeksi hyökkäykseksi, ja hän kiiruhti sentähden lausumaan:
"Niin, rouvani, ja hartauskokouksia, joissa päälle päätteeksi nainen toimittaa saarnavirkaa. Puhutaanpa myöskin, että noissa kokouksissa viskataan kaikenmoisia pistosanoja papistoa vastaan; että niissä huudetaan 'ihmeeksi,' jos joku piispa taikka kirkkoherra on saanut jonkun hengen lahjan; ja että viimis sunnuntai-iltana mitä loukkaavimmilla sanoilla oli lausuttu sitä toivoa, että papit kumminkin elämällänsä, ellei saarnoillansakaan kunnioittaisivat Jumalaa. Rouvani," jatkoi hän, sitten kuin hän luultavasti oli tyhjentänyt koko sotavarastonsa ja langennut takaisin tavalliseen kiihkohermoiseen ja kohteliaasen tapaansa, "rouvani, pappi, vieras ei tiedä, mitä hänen tulee ajatella. Minä olisin ennemmin puhutellut kapteini Trevylyania itse; mutta kun palveliattarenne, rouvani, sanoi hänen olevan ulkona, minä en tahtonut odottaa, vaan käännyin teihin."
"Herra pastori," sanoi äitini, joka sillä välin oli palannut istumaan ja saanut takaisin tavallisen mielentyyneytensä, "te olette menetelleet sekä suorasti että tunnollisesti. Talvis-aikana meidän on ollut tapa sunnuntai-iltoina koota palveliamme ja joitakuita sairaita ja vanhoja naapureita heidän kanssansa liturgiaa ja kirkkorukouksia lukeaksemme."
"Liturgia ja kirkkorukoukset?! Aivan hyvä ja kiitettävä tapa, rouvani!" huudahti pastori nähtävästi keventyneellä sydämellä. "Ja ainoastaan joitakuita vanhuksia? Laillinen luku tietysti, ei useampia kuin yhdeksän-neljättä?"
"Minä en ole niitä koskaan lukenut, herra pastori," vastasi äitini.
"Tietysti, tietysti, rouvani; mutta vast'edes teidän tarvitsee olla tyyskä myöskin lu'un suhteen. Ajat, rouvani, ovat vaarallisia, ja nuot metodistat näyttävät pesiintyneen myöskin tänne. Mutta tässä tapauksessa ilmi-antaja varmaankin on erhettynyt."
"Kenties, äitini," minä rohkenin virkahtaa, "ilmiantaja on joku semmoinen, joka ei itse kuulu kirkkoon. Meidän on aina tapa lukea rukous: 'Oi Jumala, Sinä joka yksin ihmeitä teet, vuodata Pyhä Henkesi kaikkien piispojen ja opettajien päälle!' — Viimis sunnuntaina isäni luki litanian, ja siinä seisoo, niinkuin muistat: 'Että kaikki piispat, sananpalveliat ja kuuliat terveellisessä opissa ja pyhässä elämässä pitäisit ja varjelisit.'"
"Todella", sanoi pastori iloiten näin helposti asiasta pääsevänsä, "tämän nuoren neiden muistutus osoittaa suurta älyä. Päälle-kantaja itse on kenties vaarallinen ihminen, nonkonformista taikka ehkäpä metodistakin."
Samassa silmänräpäyksessä astui isäni sisään, ja klareti-putelin ääressä sekä pakinoilla Marlborough'in verrattomasta suuruudesta ja aikojen turmeluksesta kaikki epäsopu tykkänään poistui. Syttyvä aine, joka kuitenkin oli saattaa eripuraisuuden tuli taas vireille, oli orpana Ewelynin nimi, sillä kun hänestä ja meidän sukulaisuudestamme hänen kanssansa mainitsimme, pastorimme sanoi häntä nuoreksi ihmiseksi, jolla on suuret lahjat, mutta joka on taipunut hyvin vaarallisiin mielipiteisin.