"Jumala siunatkoon teitä, minä tiedän sen varmaan. Se ei kuitenkaan ole ainoastaan nämät," lisäsi hän pienellä empimyksellä, lykäten hiukset pois otsastansa ja luoden erin-omaisen silmäyksen minuun, "se on osaksi myöskin te, mrs Kitty, ja master Hugh. Kaikkein ensimmäinen asia, joka luullakseni teki minun hyvää, oli kun näin mr. Kittyn suuttuvan vanhan aasin tähden." Monilla sanoilla kertoi hän nyt meille, kuinka minä eräänä aamuna useampia vuosia sitten olin tullut häntä vastaan, juuri kuin hän ruoski aasiansa, ja kuinka minä olin häntä siitä kovasti nuhdellut, mutta sitten näyttänyt hyvältä ja antanut hänen juoda vasta-lypsettyä maitoa, sekä kuinka hän silloin oli ratsastanut nauraen itseksensä nuorten naisten äreyttä, mutta samalla kuitenkin ihmetellen, kuinka minä taisin huolia siitä, että eläintä rääkättiin taikka että hänen itse oli nälkä.
Varsin merkillistä oli, lisäsi hän, kuinka minun sanani ja katseeni olivat hänen sydämeensä koskeneet. Ne näyttivät hänessä herättäneen sen ajatuksen, että löytyy jotakin, joka sanotaan oikeaksi ja vääräksi, ja että oikean täytyy olla lempeyttä ja hyvyyttä; ja siitä ajasta saakka, sanoi hän, hän ei koskaan nostanut kättänsä aasia vastaan tuntematta lempeää ja ystävällistä kättä, joka veti häntä takaisin, ja vähitellen hän oli huomannut, mikä hänestä näytti hyvin merkilliseltä, että aasi tunsi sekä hyvät että pahat sanat.
Ja sitten master Hugh'in oli ollut tapa lähteä ulos venheellä hänen kanssansa, ja sitä vastaan että Toby oli opettanut häntä kalastamaan ja purjehtimaan, hän oli tarjonnut opettamaan Tobya lukemaan. Äkäisellä tavallaan Toby silloin oli vastannut, ettei maksaisi vaivaa koettaakaan, ja ettei hän itse enempää kuin hänen äitinsäkään katsonut siitä olevan mitään hyötyä; mutta hän ei kuitenkaan ollut tahtonut master Hugh'ia pahoittaa. Ja niin master Hugh oli opettanut hänelle monta hyvää raamatun lausetta, ja vaikka hän ei silloin suurin piitannut niistä, ne kuitenkin sittemmin monta kertaa olivat tulleet hänen mieleensä, ollen nuoranpäänä, joka oli pitänyt hänen sielunsa veden päällä. Suuri totuus, jonka hän oli oppinut Hugh'ilta, ja joka oli painunut hänen sydämeensä, oli se, että hyvyys ja laupeus ei ole ainoastaan naisten kaunistuksena ja hempuna, vaan miehenkin kunniana.
Kaiken tämän aikana hän kuitenkin oli kolkkoa ja hurjaa elämäänsä pitkittänyt. Hänen kotinsa oli aina ollut laivanryöstäjien ja vallattomien veijarien pesänä. Poikana ollessaan Toby vuoteeltansa takahuoneesta myrskyisinä öinä useasti oli kuullut kiivaitten äänten keskustelevan siitä saaliista, joka myrskyn jälkeen olisi koottavana, onnellisista haaksirikoista, jotka rannoilla tapahtuisivat, ja niistä hyvistä voitoista, jotka niitten kautta syntyisivät — niinkuin laiva-raiskat, jotka ajelivat tyrskyjen keskellä, eivät olisi olleet inhimillisten olentojen suojana taikka ponnistelevien, vapisevien ihmis-käsien johdossa, vaan ainoastaan täynnä kuollutta kauppakalua, paki-parastaan heitä varten. Sanoista, jotka hän silloin kuuli, kaikuivat, kuten Toby sanoi, muutamat vielä tänäpänä hänen korvissaan: "Se ajaa oikopäätä kallioille." "Ettekö, naapuri, saa auttaa sitä matkalle ystävällisellä pienellä valkealla akkunassanne?" "Se meni pohjaan kuin kivi!" taikka, "Se taistelee kovan taistelon," — "valkeata, ampukaat pojat — mikä estää?" "Kas niin, se sai tarpeeksensa — aallot tekevät lopun." — "Se tuottaa Jumalan viljaa onnelliselle kansalle huomis-aamuna."
Ja sitten varhain päivän koittaessa hän oli kuullut tynnyrien salavihkaista vierittämistä vajaan hänen pään-alasensa lähellä.
Aikaa voittaen hän itse kasvoi osan-ottajaksi vaarin-pitämiseen, tepastelemiseen ja ryöstämiseen; hän rupesi katsomaan aaltoja liittolaisiksensa ja rantaa elopelloksensa. Lopulta hän tuli niin paatuneeksi, että hän katseli haaksirikkoa melkein samoilla tunteilla kuin makrillin-pyyntöä.
Laivaväki teki vastusta, semmoinen oli hänen johtopäätöksensä, ja niin tekivät kalatkin. Tietysti se ei ollut kummankaan mieleen, mutta laivojen kohtalona oli enimmästään, päivänä tai toisena, vähää ennemmin tai myöhemmin, rannalla tai toisella, joutua haaksirikkoon, aivan niinkuin kalat olivat luodut verkoilla tai toisilla pyydettäväksi, ja jos muutamat ihmiset siitä hyötyivät, miksikä ei hänkin? Hänellä oli kuitenkin joku hämärä tunto siitä, että tuommoinen keino ei ollut juuri niin luvallinen kuin kalastus, jonka tähden hän ei tullut siitä maininneeksi, ja hän tiesi, että "ylhäällä Lontoossa," oli jokin, joka vastusti mokomia vehkeitä, ja että odottamaton ukkosen nuoli toisinaan iski johonkin onnenheittiöön — jos kohta ei aina pahimpaan eikä juuri silloin, kuin pahin työ tehtiin.
Ja hän tiesi sen ohessa, että ylhäällä taivaassa oli jokin, joka niinikään äkki-arvaamatta, niinkuin iso vesiratas siihen istuessa, runnellen ja hävittäen lankee pahantekiän päälle.
Hänellä oli myöskin epäselvä tunto jonkunlaisesta salaisesta yhteydestä tuon suuren hävittävän ja kostavan jonkin ja niitten kymmenen käskyn välillä, jotka hän osasi ulkoa. Ja tämä tunto se oli, joka sai hänen vapisemaan kun hänen täytyi kulkea yksinäisen kirkkomaan kautta tahi pimein-päin liikkua oudoissa paikoissa taikka hänen korvaansa sattui joku erinomainen kolina, ja se muuttui kirventeleväksi kivuksi, kun hän hukkuneitten päältä löysi liinavaatteen, joka oli huolellisilla käsillä merkattu, taikka pienen rakkaan muistolahjan tahi koristuksen, naisen taikka lapsen hiussuortuva sisällä, joka osoitti, että kuolleella kotimaassaan oli läheisiä, jotka rakastivat ja ikävöitsivät häntä — kivuksi, joka kävi varsin kärsimättömäksi sen merimies-pojan kuoleman jälkeen, jonka kasvoja hän ei koskaan voinut unhoittaa.
Ja sitten, sanoi hän, tuli pastori Wesley ja saarnasi rannoilla niillä seuduin, ja silloin hän sai tuta, että: tuo jokin, joka seisoi häntä vastaan ylhäällä taivaassa, ei ollut mikään kuollut kone, vaan elävä Jumala, jonka silmät ovat niinkuin tulenliekit, ja joka katselee kaikkiin paikkoihin, kaikkiin pahoihin ja hyviin, tutkien jok'ainoan sydämen ja jok'ainoan työn. Hän sai havaita, että se on synti, jota Jumala vastustaa ja kammoo, ja että synnin harjoittaminen on vääryyden harjoittamista muita ihmisiä kohtaan taikka sen hyvän laimin-lyömistä, jonka voimme heille tehdä. Hän sai havaita, että Herran teissä ei ole pienintäkään epävakuutta, vaan kaikkein vakavinta totuutta, että rankaistus ennemmin taikka myöhemmin seuraa syntiä, ja että kaikkein pahin, joka täällä maan päällä voi syntistä kohdata, ainoastaan on kuin hyttysen purema sen madon suhteen, joka ei kuole, ja sen tulen, joka ei sammu. Hän oppi käsittämään, että helvetin kauheimmat tuskat ovat ne, jotka alkavat olevana hetkenä: lakkaamattomien tunnonvaivojen kalvaus, Jumalan tunto, hänen tutkivan katseensa tunto, jota emme voi paeta, ja joka tunkee sydämemme mustaan pilkkuun, jonka hän tietää ja me itse myöskin tiedämme, ja jota emme voi peittää eikä pyyhkiä pois.