"Ja tätä se oli, jota minä tunsin silloin," sanoi Toby, "kuin te, mrs Kitty, tulitte äitiäni katsomaan ja kuulitte minun vaikeroitsevan takakamarissa."
"Mutta onhan sinun nyt peräti toisin?" sanoi äitini.
"On kyllä," vastasi Toby juhlallisesti, "mutta syntini on sama kuin ennen. Minä luulen ainoastaan, että sitä vihaan enemmän, se menee harvoin ajatuksistani. Kuningas Taavetti sanoo: 'Syntini on aina edessäni,' ja minä näen, että hän on oikeassa. Ja elävän Jumalan silmät seuraavat minua joka paikassa ja tutkivat minut kokonani, ja minusta on kuin sitä tekisivät yhä enemmän joka päivä, ja minä en nyt voi niitä paeta rahtuakaan enemmän kuin ennen, mutta Jumalan kiitos, minä en sitä tahdokaan. Siinä koko erotus — minä en sitä tahdo. Minä en kaiken mailman edestä tahtoisi päästä olemasta Jumalan silmien alla."
"Mutta mikä se oli, joka vihdoin sinut tähän auttoi?" kysyi äitini.
"Se oli raamattu ensiksi tietysti ja sitten virret, ja nehän ovatkin parhaasta päästä raamatusta otetut ja sitten soitannolle laaditut, joka tekee, että sävelten tavalla tunkevat sydämeen. Se oli virret ja mitä luokkakokouksissa puhuttiin. Ennenkuin tulin niihin ja kuulin mitä siellä lausuttiin, minä luulin olevani ihan yksinäni, niinkuin haaksirikkoinen autiolla rannalla taikka pienellä hietasärkällä, johon ei yksikään ihminen koskaan ole jalkaansa astunut, ja jonka nousuvesi pala palalta huhtoo pois. Kun koetin tavata kokoon virret veisukirjastani, minusta oli kuin olisin löytänyt jälkiä hiekassa, ja olihan sekin jo jotain. Se opetti minulle, että suruni ei ollut mitään hulluutta, niinkuin äiti-parkani sanoi, ei mitään hullua unta, vaan juuri heräämistä kaikkein hulluimmasta unesta mailmassa. Se sai minun käsittämään, että muut ihmiset olivat tunteneet samoja kuin minä, että heillä oli ollut yhtä kova kamppaus kuin minulla, ja että olivat päässeet voitolle. Mutta kun tulin luokkaan ja siellä kuulin virret, olipa niinkuin olisin kuullut ääniä vuorten kukkuloilta, jotka virkistyttivät minua ja osoittivat minulle tien, jota minun tuli käydä. Meidän luokka-esimies ei ole mikään suuri puhuja, mutta hän on saanut ihmeellisen hellän sydämen ja kauniin laulu-äänen, ja se on virret, jotka ovat päättäneet pastori Wesleyn työn ja parantaneet haavat, jotka hänen saarnansa iskivät.
"Armon syvyys, annatkos
Munkin osaa armohos?"
Tämä oli ensimmäinen joka tunki sydämeeni. Minä en kuullut sen enempää, ja minä en saanut noita muutamia sanoja mielestäni useampaan päivään, ennenkuin toinen virsi astui niitten siaan. Se oli seuraava:
Jesus, huuda luoksesi
Synnin teiltä syntinen,
Niinkuin ennen Pietari
Sun ma kielsin kieltäen,
Suo mun Pietarina myös
Katkerasti itkien
Jällen palata sun työs,
Sydän kivenkovuinen
Murra, Jesus armias,
Mulle ole laupias!
Syntivelka kyynelkäs
Poista olemattomaks',
Punaisella verellä,
Mua huuhdo valkeaks',
Kasvos käännä kirkkahat
Puoleheni välehen,
Siteet päästä raskahat,
Sydän kivenkovuinen
Murra, Jesus armias,
Mulle ole laupias!
Niinkuin ennen rukoilit:
"Anna anteeks', isäni!"
Ristinpuustas vakuutit
Täytetyksi toimesi,
Niin sa vastaat vieläkin,
Taivahistas katsoen
Synti-raukan suruihin,
Syömen kivenkovuisen
Murrat, Jesus armias,
Mulle olet laupias!