"Muutamin paikoin minua vastaan-otettiin peräti toisella tavalla. Huhu uudesta haira-uskosta, metodismista, oli käynyt edelläni. 'Swabblers' eli 'kapaloitsiat' ovat herjanimiä, jotka oppimaton rahvas on keksinyt metodistoille erään saarnan johdosta, jonka Job Cenuick piti tekstistä: 'Ja hän synnytti Pojan esikoisensa, ja kapaloitsi hänen, ja pani seimeen.' Semmoisissa tapauksissa koko kansa ja ennen kaikkia naiset nousevat kirkumaan ja sadattelemaan, niinkuin luultavasti ainoastaan irlantilaiset äänet osaavatkin, siksi kuin vihdoin väsyvät, niin että ainoastaan voipumuksesta hetken aikaa kuulevat minua, taikka siksi kuin ovat reutoneet itsensä raivoon, joka saattaa kääntyä mihin vallattomuuteen tahansa, ja sitten ajavat minut pois koko paikasta.
"Corkissa raivostunut alhaiso nuijilla ja miekoilla hyökkäsi 'kapaloitsiain' päälle, haavoitti useampia heistä ja alkoi repiä erästä heidän huonettansakin. Tästä vainosta sortumatta taikka, niinkuin mr Wesley sanoo, juuri sen johdosta, missään paikassa ei ole ollut niin monta, jotka elämässä ja kuolemassa ovat kantaneet todistusta uskonnon voimasta kuin Corkissa. Metodismilla on Irlannissa jo ollut enemmän kuin yksi martyyri. Vaino liittää vainotut merkillisellä hartaudella toinen toiseensa. Se ei ole alhaiso, jota Irlannissa täytyy pahimpana esteenä evankeliumin menestymiselle pelätä: se on itse kansan herkkäluontoinen ja epävakainen mielenlaatu, joka on niin helppo taivuttaa hyvään, mutta myöskin niin helppo saada muuttumaan. Mr Wesley sanoo, että hengellisesti kuolleet protestantit, jotka vihaavat kristinuskoa enemmän kuin paavilaisuutta ja pakanuutta, Irlannissa ovat evankeliumin pahimmat viholliset. Viehättävää voi kuitenkin olla irlantilaiselle väkijoukolle saarnata. Jokaisen viittauksen nopea käsittäminen ja ne pikaiset liikutukset, jotka puhujan omien vaihettelevien tunnetten johdosta kuuliain elävissä kasvoissa ilmestyvät, ei voi olla saarnaajaa suuresti kiihdyttämättä, varsinkin saksilaisten maanmiestemme kankean ja hitaan käsityksen verralla. Mutta englantilainen väkijoukko, joka kerta todella on herännyt ihmis-hengen korkeampia tarpeita tuntemaan, tarjoo minusta kuitenkin suurenlaisemman nä'yn kuin mikään muu. Se on kuohuvan meren kaltainen tuolla kotonamme, se kun vitkallensa, mutta mahtavasti vyöryttää aaltoja rantaa vastaan. Raskaat aaltojoukot eivät helposti työnny takaisin, ja niitten kestävästä voimasta kalliot hietasärkkien tavalla murenevat.
"Charles Wesleyn virret vaikuttavat äärettömästi Irlannin kansaan. Minä olen kuullut merkillisen kertomuksen julmasta vainoojasta Wexfordissa, joka oli kätkenyt itsensä säkkiin erääsen latoon, johon vainotut metodistat kansan pelvon tähden lukittujen ovien taakse kokoontuivat. Hänen aikomuksensa oli sisältä-päin avata ovet alhaisolle, mutta kun piilostaan kuuli virren suloiset sävelet, hänen sydämensä niistä niin ihastui, että hän päätti kuulla loppuun asti, ennenkuin kokousta häiritsisi. Mutta kuinka kävikään? Virren tauvottua rukous teki niin mahtavan vaikutuksen hänen omaan-tuntoonsa, että hän alkoi piilossaan vapista ja vaikeroita suureksi hämmästykseksi kokoontuneelle kansalle, joka luuli vihollisen itse tekevän heistä pilkkaa. Yksi läsnä-olevista rohkaisi vihdoin mielensä, avasi säkin, ja katso, tuolla makasi nyt itkevänä katujana vainooja. Hänen sydämensä oli särkynyt, ja hänen kääntymyksensä oli syvä ja vakava.
"Niin nuot ihanat virret yhä uudestaan epäluulon vartioita viihdyttävät, ja oman-tunnon pohja jää avoimeksi totuuden ryntäyksille.
"Itse olen ainoastaan yhden kerran ollut vainoovan alhaison kynsiin joutumaisillani. Aukeassa paikassa erään kaupungin keskellä olin saarnannut tarkasti kuulevalle ihmis-joukolle. Muutamat olivat heltyneet itkemään, ja liikutus oli yleensä varsin suuri. Saarnatessani huomasin, että vanha akka mustat, vilkkuvat silmät päässä terävillä, uhkaavilla katseilla minua tähysti. Kun saarna päättyi rukouksella ja virrellä, hänen silmänsä äkkiä iskivät tulta, ja vihan vimmassa akka kimeällä, vinhalla äänellä huudahti: 'Näinkö, Maaria, sinua täällä kunnioitetaankin?'
"Kuuliajoukko muuttui silmänräpäyksessä ja ikäänkuin lumouksen kautta. Korkeita huutoja ja sadatuksia vuodatettiin 'haira-uskoisen,' 'petturin,' 'villittäjän,' päälle, ja kalikoita ja kiviä lenteli kaikilta tahoilta minua vastaan.
"Kauheaa on todellakin äkki-arvaamatta seisoa silmästä silmään raivostuueen alhaison edessä, josta jok'ainoa henki on inhimillinen olento sydän samanlainen kuin itselläkin, kykenevä tuntemaan sääliä ja laupeutta eikä ruumiillisen voimansakaan puolesta etevämpi; mutta jotka kaikki yhteensä ovat kuin yksi ainoa, raivoova peto, joka on valmiina repimään uhrinsa kappaleiksi yhtä helposti ja yhtä julmasti kuin nälkäinen jalopeura. Kovaa on totiselle rohkeudelle oman voimansa tunnossa nähdä itsensä avutonna niinkuin lapsi satojen miesten kynsissä, joitten joukossa kenties ei ole yhtäkään, joka kaksinkimpussa pääsisi voitolle. Vielä surkeampaa on kuitenkin uskolle ja rakkaudelle nähdä satoja ihmisiä —- ja niitten joukossa naisiakin joista kenties ei yksikään itsepäitensä meiltä apuansa ja turvaansa kieltäisi, joukoksi kokoontuneena muuttuvan pelottavaksi hirviöksi ihmisen aivoilla, mutta pedon sydämellä ja myrskyn nostaman meren voimalla.
"Minusta vaara unhoittui surkeuden tähden. Oli kuin olisin katsellut alas helvettiin, kun näin paljastettuna ja työksi kasvaneena sen hirveän pahanteon voiman, joka ihmisen sydämessä asuu, ja joka tekee ihmisille mahdolliseksi alhaisoksi muuttua.
"Vaara oli kuitenkin pian ohitse. Jonkun erimielisyyden tähden päälle-karkaajien välillä, jonka syytä en tiedä, nämät erosivat kahteen puolueesen, jotka rupesivat tappelemaan keskenänsä, ja pari tölmäystä otsaani saatuani minä onnellisesti pääsin vapaaksi heidän kynsistänsä.
"Mutta, Kitty, vasta sitten kuin olin viettänyt päivät rukouksessa, vasta sitten kuin olin mieleeni ilmi muistuttanut toisen alhaison, joka pani varteen julman vehkeensä, minä tunsin itseni rohvaistuksi uudestaan alkamaan. Vasta sitten kuin vielä kerta tämmöisten raivojen ilkkuvien, inhimillisten ja samalla epä-inhimillisten olentojen kuohuvan meren ylitse uskossa olin nähnyt noitten inhimillisten ja samalla jumalallisten silmien rakkaudessa ja esirukouksessa katsovan ylös isän puoleen taivaassa, ja vielä kerta uskossa kuullut nuot armahtavan rakkauden sanat: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä ei he tiedä, mitä tekevät,' — minä uudestaan rohkealla mielellä taisin lähteä matkaan armon ja anteeksi-antamuksen evankeliumia julistamaan. Mutta silloin minulle myöskin suotiin ennen tuntematon voima tuota sanomaa eksyneille esiin-kantamaan.