Jackin kirje on lyhyt ja peräti toisenlainen kuin Hugh'in. Se alkaa vähän katkerasti viitaten muutamien entisten ystävien menetykseen, varsinkin erään nuoren aatelismiehen, sen näet, josta Ewelyn oli meitä varottanut. Hän sanoo tulleensa heidän kavaluutensa perille, ja vaikka hänen luottamuksensa inhimilliseen luontoon oli saanut kovan kolhauksen, ja ehkä hän ei koskaan (niinkuin hän juhlallisesti lausuu) voi käsittää, kuinka semmoiset ihmiset saattavat olla jalomielisiä olevinaan, jotka ovat niinkuin parhaat ystävät ainakin, niinkauan kuin kukkaro on täynnä, mutta eivät kärsi nähdä sen haamuakaan, joka sattuu olemaan jonkun pienen tilapäisen avun tarpeessa — hän ei suinkaan epäile, että onnen pyörä vielä kääntyy hänen hyväksensä. Jälkikirjoituksessa hän näistä vähän ilkkuisista mietteistä kuitenkin palaa kaikkein iloisimpiin toiveisin. Hän sanoo löytäneensä aarteen erään yhtiön muodossa kultakaivosten viljelemistä varten Perussa, missä espanjalaiset jo vuosisatoja sitten kohtasivat puolivillit koto-asukkaat hopeavadeista syömästä ja kulta-astioista juomasta. Ja jos yksinkertaisten koto-asukasten vaillinaisilla työkaluillaan onnistui koota mahdottomat rikkaudet ainoastaan maanpintaa hiukan tuhrimalla, mitä sitten valistuneet englantilaiset kahdeksannellatoista vuosisadalla maan uumeniin, sen sydämeen tunkemalla voisivatkaan löytää? Yhtiön sihteeri, lisää Jack vielä, joka on esitellyt nämät päivänselkeät johtopäätökset yleisölle, joka tähän asti on ollut merkillisen sokea, on ihmeellisen älykäs ja taitava nuorimies ja erin-omaisen hyvä ystävä hänelle. Itse hän on nimitetty ala-sihtieriksi, koska tämmöisissä vehkeissä hyvät nimet varsinkin alussa ovat suuresta arvosta, ja ensimmäisenä osana palkastansa hän jo on saanut sata puntaa sterlinkiä.
Toisessa jälkikirjoituksessa hän lisää, että hän sillä pienellä suostumussummalla, jonka hän oli saanut upsieri-paikastansa, joka näillä uusilla, loistavilla tulevaisuuden toiveilla oli käynyt hänelle tarpeettomaksi, ja joka ilman sitä, nyt kun sota oli loppunut, tuottaisi aivan vähän kunniaa ja hyötyä, oli saanut pakoittavimmat velkansa maksetuiksi. Meidän ei sentähden tarvitsisi, hän toimellisesti lisää, huolehtia noista pikku-asioista, jotka jo olivat suorassa.
"Oi poikaani, poika-parkaani," sanoi äitini laskien huokauksella kirjeen pois kädestänsä, "hän on aina yhtä rikas hyvistä aikomuksista ja iloisista toiveista."
Kirjetten tullessa isäni oli poissa, ja hän ei lukenut niitä, ennenkuin tänäpänä. Minä en koskaan nähnyt häntä niin vihan vimmassa, kuin koska hän viskasi Jackin kirjeen kädestänsä ja sanoi:
"'Loistavia tulevaisuuden toiveita' todellakin! Orjana tuommoisessa seikkailia-yhtiössä. 'Hyviä nimiä!' Niin, hänen nimensä on kumminkin liika hyvä konnamaisten petturien ohessa lokaan vedettäväksi!"
Yhä enemmän kiihtyneenä ja suutuksissa omista sanoistaan, hän kääntyi ensin Jackia, sitten itseänsä ja lopulta äitiäni ja minua vastaan. Hän sanoi, että kaikki olimme olleet sokeita hupsuja, ja että ainoa keino, joka olisi voinut pelastaa Jackin, olisi ollut antaa hänen pitää päänsä, kun hänen väkisin teki mieli merelle. Silloin pojalla olisi ollut itse-säilyttämisen vaisto, ja kaikki olimme enemmän moitittavia kuin hän. Sitten kuin hän tässä asiassa oli saanut vastusta kokea ja siitä suuttunut, oli kaikki mennyt hullusti. Nyt se oli myöhäistä. Seuraavana aamuna, lisäsi isäni, hän tahtoi lähteä Falmouth'iin, kuuluttaa vanhan talon huutokaupalle ja sitten nousta ensi laivaan, joka lähtisi siirtomaihin. Hän tahtoi olla poissa, kun Jack joutuisi hirteen, sillä että tämä eikä mikään muu tulisi lopuksi, siitä hän oli varma.
Alussa äitini kyynelet valuivat virtana, sillä välin kun minä puolestani olin niin suuressa mielenliikutuksessa, etten saanut itketyksikään; mutta sitten minä näin hänen käyvän yhä kalveammaksi, kyynelet olivat lakanneet vuotamasta, ja hän istui varsin hiljaa tuijottavin silmin, huulet yhteen-puserrettuna ja käsi kovasti sydäntä vastaan painettuna. Silloin minä vuorostani purskahdin itkemään, lankesin polvilleni hänen viereensä, suljin hänen kätensä omaani ja niiskutin: "Isä, katso, mitä olet tehnyt!" Isäni viha sammui nyt kerrassaan, hän katseli äitiäni, seisahtui, suuteli hänen otsaansa ja sanoi:
"Rakastettuni, minä olen peto, ja sinä olet enkeli. Älä pane sydämellesi, mitä minä puhuin! Sinä tiedät, etten ajattele puoliksikaan niin pahoin, kuin sanani kuuluvat. Kuinka onkin, Jackin vielä voi käydä hyvin, ole varma siitä! Minä olen kymmenen kertaa pahempi kuin hän. Kenties hän vielä tuottaa vanhalle nimellemme kunniaakin. Älä vaan ole suuttunut, rakastettuni, vaan rohvaise mielesi!"
Mutta sanat eivät aina voi parantaa haavoja, jotka sanat voivat iskeä, äitini ei puhunut ainoatakaan pahaa sanaa, hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta hänen katsantonsa huoletti minua.
Koko päivän hän on kulkenut ympäri niin ääneti ja hiljaa ja puhunut rakkaita sanoja meille kaikille, varsinkin isälleni, joka tänäpänä on melkein yhtä tasainen ja nöyrä kuin hän itse. Mutta äitini kasvoilla on ollut luonnoton yksivakaisuus, ja kun minä tavallisuuden mukaan suutelin häntä hyvää yötä sanoakseni, hän sulki minut syliinsä ja lausui: