Mutta kun yö tuli, ja äitini silmät näyttivät isommilta ja kirkkaammilta kuin milloinkaan, ja hänen sanansa kävivät yhä pikaisemmiksi, ja hän lopulta kertomatta tavallisia toiveitansa Jackista alkoi puhua yhtä kiivaasti kaikenmoisista pikku-asioista, minä viimein hiivin ulos isäni luo ilmoittamaan hänelle vakuutukseni, että äiti ei ollutkaan parempi. Kun isäni tuli sisään, hän viskasi häntä vastaan kiihkeitä kysymyksiä asioista ja seikoista, joista hän oikeastaan ei ollenkaan huolinut, ja minä en koskaan voi unhoittaa sitä tuskallista katsantoa, jonka isäparkani kasvot silloin saivat.
"Oi Kitty," sanoi hän, kun minä vähän ajan päästä tulin alas ja tapasin hänet kasvot käsiin peitettynä, "Kitty, Kitty, minä olen tappanut hänet!"
Tämän illan perästä meidän täytyi pyytää isääni, että hän ei kävisi äitini huoneessa, koska hänen olonsa näytti häntä liiaksi liikuttavan. Joka kerta kuin minun yöllä täytyi lähteä jotakin hakemaan, minä tapasin isäni oven takana kuuntelemasta, hillityllä hengityksellä ja niin hävinneellä ja säikähtyneellä muodolla, kuin hän olisi valvonut useampia öitä perätysten.
Ne olivat kauheita hetkiä, kun minun täytyi kuulla rakkaan äitini muutoin niin suloisen äänen kajahtavan oudolta ja luonnottomalta; kuulla hänen puhuvan asioista, jotka eivät olleet hänen omasta päästänsä kotoisin ja vaativan vastausta kaikenmoisiin kummallisiin kysymyksiin, samalla kuin tiesin, että yhtähaavaa toinenkin rakas ja kallis olento tuskallisna seisoi oven takana kuuntelemassa, ja että jok'ainoa noista luonnottomista äänistä leikkaisi häntä sydämeen.
Kun aamulla lähdin huoneesta, hän vielä seisoi siellä, ja Trusty äänetönnä hänen jalkojensa juuressa. Isäni pani kätensä olalleni ja katseli minua silmäyksillä, joita hän ei rohjennut pukea sanoihin, sillä välin kuin uskollinen vanha koira-parka ihmettelevällä pienellä vinkunalla nuoleskeli kättäni. Tuossa hänen vanhassa tunnetussa tavassaan oli jotakin, joka mursi sen luonnottoman levollisuuden lumouksen, johon minun oli täytynyt pakottaa itseni, ja minä laskin pääni isäni rintaa vasten ja purskahdin itkemään.
"Pikku Kitty-parkaa," sanoi hän, "pikku tyttö-parkaani!" ja me lähdimme alas saliin yhdessä, sillä välin kuin Betty oli äitini luona.
Siitä hetkestä asti Betty otti kaikki asiat ja meidät itsekin hoiviinsa, hallitsi ja määräsi, niinkuin myrskyisinä aikoina, kun jokainen tuntee olevansa vaarassa, väkevimmän ja kykenevimmän luultavasti täytyykin tehdä.
Minä koetin tehdä heikon ehdotuksen, että vielä kerta hakisimme tohtorin apua, parhaasta päästä sen tähden, että luulin olevan isälleni hyväksi käydä ratsastamassa ja vähän vilpastelemassa.
Mutta isäni luottamus iloiseen pikku mieheen oli kadonnut, ja Betty vastusti jyrkästi tämmöistä "hulluutta."
"Minä olen kuullut puhuttavan kummallisia asioita ihmisistä, jotka elävät muitten ihmisten elämästä," sanoi hän. "Minä en tahdo sanoa, että minä pidän noita kaikkia totena, mutta hänen rasvaleukaansa ja lihavia, pyöreitä kasvojansa minä en saa kärsityksi. Enkä minä usko missis'inkaan niitä kärsivän.