"Mutta ratsastaminen tekisi isäni niin hyvää," minä sanoin.
"Minä en voi nähdä oikeaksi pettää vanhoja, täysikasvuisia ihmisiä, niinkuin olisivat pieniä lapsia," vastasi Betty. "Rakas missis-parka antoi itse aivan usein peijata itseänsä, ja jollei master saa käydä huoneessa eikä häntä voi estää seisomasta oven takana niinkuin kummitus, on kaikkien paras, että hän saa ruveta jotakin hyötyä tekemään."
Ja niin isäni katsottiin käymään asioita yli- ja alikerran välillä. Yhtä raskaaksi kuin äitini kummallisten puhetten kuuleminen kävi minulle nyt nähdä isäni sukkasillaan hissuttavan edes-takaisin rapuissa ja hiipivän esiin kantaen pieniä kuppeja ja vateja yhtä suurella vaivalla, kuin jos kysymyksenä olisi ollut raskaimmat taakat, niin pelkäsi hän tippaakaan läikyttämästä taikka jollakin lusikalla sälistämästä.
Bettyn parannustapa oli hyvin yksinkertainen. Hän antoi äitini saada kaikki mitä hän tahtoi, ja tehdä kaikki mitä häntä halutti.
"Minun luullakseni, mrs Kitty," hän eräänä päivänä hyvin salamielisesti lausui minulle, "sairaat useasti tietävät, mitä heille on hyödyllistä. Jos taas eivät sitä tiedä, Jumala kaikkivaltias se onkin, jonka vallassa elämä ja kuolema on, ja minä en usko, että meillä on mitään oikeutta tehdä ketään huonommaksi, kuin hänen täytyy olla."
Kun äitini sentähden ahdisti henkeä, Betty vasten kaikkia sääntöjä, jotka olen kuullut, avasi akkunan selkiselälleen ja päästi raitista ilmaa sisään; ja kun häntä janotti, Betty antoi hänen juoda kylmää, raikasta lähdevettä.
Kun kolmas yö tuli, Betty väkisin tahtoi lähettää isäni ja minut maata.
"Te ette voi tehdä ihmeitä, lapsi kulta," sanoi hän, "ja Kaikkivaltias ei myöskään näytä tahtovan tehdä semmoisia meidän aikaan. Jos istutte ja valvotte missis'in luona vielä yhden yön, tulette yhtä kipeäksi kuin hän, ja siitä tulee enemmän, kuin mitä minä puolestani voin kestää."
Sillä ehdolla, että seuraavana yönä varsin yksinäni saisin valvoa äitini luona, ja Betty sitä vastaan panisi maata, sekä sillä juhlallisella lupauksella, että hän, kuin äitini huutaisi minua, kävisi minua hakemassa, Betty vihdoin sai minun täksi kerraksi menemään levolle.
Kuinka vaikeaa noista rakkaista, tuijottavista ja tunnottomista silmistä oli erota! Oven sulkeminen meidän välillämme oli minusta kuin kiven vierittäminen haudalle. Minä olisin palannut takaisin saman vastaan-seisomattoman voiman pakosta, joka vetää siipipuolen linnun alas maahan, josta se koettaa nousta, mutta minä maltoin mieleni ajatellessani, kuinka täristys tuli tuon heikon olennon päälle, joka kerta kuin ovi avattiin, kuinka tarkasti ja ahneesti hänen silmänsä etsivät sitä tuntematonta jotakin, jota jokainen hiiskahdus pani häntä odottamaan. Nukkuakseni en ollenkaan ajatellutkaan.