Mutta kun olin ollut hetken aikaa makuulla ja rupesin rukoilemaan äitini edestä viihdyttäen itseäni sillä ajatuksella, että kumminkin tällä tavalla voisin olla hänelle jonkunlaiseksi avuksi, minä en tietänyt mistään, ennenkuin päivänkoite pujahti sisälle akkunastani, ja minä kuulin äänen, en korvissani, vaan sydämessäni, joka lausui: "Minä en kuole, vaan elän ja julistan Herran töitä."
Minä nousin silloin vuoteelta ja katsoin ulos akkunasta. Kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista varhaisen aamun juhlallisessa tyvennössä, ja tuskin olisin suuresti hämmästynyt, jos olisin nähnyt enkelin valkeissa vaatteissa puhtaassa ilmassa vanhan orapihlaja-aidan, vanhojen jalavien, vihreäin kukkulain ja sumeain pilvien ylitse kohoovan päivänkoitetta kohden, joka loisti niin puhtaana, kuin se olisi kirkkaista helmiporteista tulvaillut.
Mutta siellä ei ollut mitään nähtävänä, ei ketään, joka olisi voinut ilmoittaa, kenen se kuiskaus oli, joka herätessäni niin suloisesti kaikui sydämessäni!
Sillä minä olen varma, että se oli joku ääni, joku sydän ja joku henki, joka puhui minulle; niin selkeitä, ulkoa-päin tulevia ja kuitenkin niin sulamielisiä, sisälläni kuuluvia ne sanat olivat, jotka minä kuulin.
Ne kaikuivat sydämessäni, nuot sanat, vielä suuremmalla voimalla kuin suloisen musiikin sävelet, täyttäen sen sanomattomalla ihastuksella ja rauhalla.
Minä puin sitten päälleni, tein aamurukoukseni ja katselin ikäänkuin uudella toivolla ulos Jumalan ihanaan mailmaan.
Minusta oli kuin nuot ihmeelliset sanat kerrassaan olisivat ottaneet pois kaiken levottomuuden ja pelvon sydämestäni.
Minä sanoin itsekseni:
"Minä en tahdo olla taika-uskoinen, — minä en tahdo perustaa toivoani näkyihin ja merkkeihin, en edes noihin sanoihinkaan. Oi Vapahtajani, Isäni, minä en tahdo turvata mihinkään muuhun kuin sinun rakkauteesi yksinään. Mutta minä en kuitenkaan tahdo luopua siitä lohdutuksesta, jonka nuot sanat minulle tuottivat. Ne ovat sinun sanojasi, ja mitä ikinä ne tietävätkin, ne kuitenkin ovat rakkauden sanoja. Minä tahdon liittyä sinuun, minä tahdon turvata sinuun — minä tahdon levähdyttää sydämeni ja mieleni sinussa — ainoataan Sinussa!"
Minusta oli kuin koko olentoni olisi elävän veden lähteessä kylpenyt, sillä niin terveeksi ja väkeväksi minä tunsin itseni, kun taas palasin äitini huoneesen. Isäni seisoi ovella kuuntelemassa, ja minusta näytti kuin hän jo kauan olisi siinä seisonut. Minä seisahduin ja kuiskasin hänelle muutamia lohdutuksen sanoja. Ja kun avasin oven niin hiljaa, ettei edes Bettykään kääntynyt ympäri, ja hiivin äitini luo, hän katsoi minuun! Niin, hän katsoi silmiini katseella täynnä tyventä, tuntevaa rakkautta, kurotti minulle laihan, valkoisen kätensä, jonka minä otin ja suljin omaani, ja minä istuin hänen vuoteensa ääreen peläten liiaksi näyttämästä, mitä minä tunsin. Hiljaa ja liikahtamatta siinä istuessani minä huomasin, kuinka tuo kallis käsi vähitellen hellitti minusta, ja kuulin, kuinka hänen hengityksensä nousi ja laski niin tasaisesti ja levollisesti kuin lapsen. Se oli unen hiljaista ja tasaista hengitystä.