Mitkä suloiset, juhlalliset yöt nyt seurasivat, kun minä sain maata valveilla hänen huoneessansa, siksi kuin kuulin hänen makeasti nukkuvan ja itsekin uskalsin nukahtaa, tavan-takaa herätäkseni antamaan hänelle jotakin ravitsevaa lientä taikka virkistyttävää juomaa sekä kuulemaan hänen lempeän, rakkaan äänensä kuiskaavan jonkun kiitoksen taikka kenties kertovan jonkun värsyn hänen lempivirsistään, noista rakkaista vanhoista Georg Herbertin virsistä!

Ja sitten nuot ihastuttavat päivät, kun hän vähitellen taas toipui entisillensä! Kuinka suloista oli päivästä päivään ottaa vaari jokaisesta pienestä edistyksestä toipumisen tiellä! Se oli kuin olisi ottanut vaarin lehdistä, kun keväällä puhkeevat, taikka kukkasten kuvuista, kun vähitellen aukeevat auringon säteille ja levittävät tuoksuansa. Mutta elämä, joka nyt joka päivä kasvoi, ei ollut kukkasen tunnoton olemus, — se oli oman, kalliin äitini elämä!

Ja ensi sunnuntaina, kun isäni otti hänet käsivarsillensa ja kantoi hänet omaan pieneen lempihuoneesensa porttivajan päälle, ja hän lepäsi siellä sohvalla akkunan ääressä, kuinka meidän kaikkien silloin oli olla! Häntä oli kovasti haluttanut varhain aamulla päästä sinne ylös, ja hän tahtoi, että kaikki paitsi Betty menisimme kirkkoon, olipa koettanut kehoittaa häntäkin lähtemään muitten kanssa, mutta siihen ei mikään valta mailmassa olisi saanut tätä uskollista sielua suostumaan.

Lähtiessäni hän taas itseksensä hyräili erästä Herbertin virsistä, jotka nuotittakin hänen korvissaan soivat musiikilta. Hän veisasi:

Oi päivä kallis päivien,
Kuin korkealle siipes viepi!
Muut päivät maahan heittäen
Päin toivon päivää käännät tiesi.
Oi salli, sua seuraten,
Mun maasta nousta matalasta
Ja valon lähde ikuinen
Sun kanssas löytää taivahasta.

Näitten pyhien sanojen kaiku korvissamme ja sydämet kiitosta ja ylistystä täynnä, isälläni ja minulla sinä autuaana sunnuntai-aamuna oli suloinen matka kirkollemme. Tiemme kulki kullan-keltaisten elopeltojen kautta, ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rantaa vastaan.

Ja sitten jumalanpalveluksen aikana, kuinka totisia ja eläviä rukouksemme, kiitoksemme ja vastauksemme olivat. Pyhät vuorolaulut olivat minusta ihka uusia, tänä onnellisena aamuna paki-parastaan isääni ja minua varten sepitettyjä.

Kotia palatessamme isäni kahden-kesken sanoi minulle:

"Kitty, ymmärrätkö mr Herbertin virsiä?"

"Luulen ymmärtäväni, isä," minä vastasin, "ja minä pidän niistä."