"Pidätkö todella?" kysyi hän alakuloisesti; "no niin, luultavasti kaikki oikein jumaliset ihmiset niistä pitävätkin. Minä puolestani en ole voinut niitä koskaan käsittää."
Kun äitini ja minä sitten istuimme yhdessä illan hiljaisuudessa, minä mainitsin hänelle siitä, mitä isäni oli puhunut, ja hän kertoi minulle, kuinka se sairaana ollessaan oli häntä iloittanut, kun oli kuullut Bettyn sortuneella vanhalla äänellään veisaavan sillä välin kuin hän liikkui ulkona askareilla taikka hääräili huoneessa.
"Minä pelkään, Kitty," sanoi hän, "että olen pannut liian suurta arvoa sanoihin ja muotoon. Pyhien enkelien mielisuosioon ei tarvita rikkaan kuvatuslahjan jaloja höysteitä; köyhin ylistysvirsi hengessä ja totuudessa on suloista suitsutusta heille. Minä ajattelin tätä tänäpänä, kun kasteisen ruohon ja vasta niitettyin heinien tuoksu minusta tuntui suloisemmalta kuin mikään keinotekoinen haju-aine, ja Bettyn wesleylaisten virsien sävelet kaikuivat korvissani yhtä kauniilta kuin tuomiokirkon kuorilaulu konsanaan."
"Mutta yhtä-kaikki," lisäsi hän hymyillen, "omat ajatukseni lensivät takaisin mr Herbertin virsiin, ja minä veisasin sydämessäni:"
Oi autuuteni, kruununi,
Mun Jumalani, Herrani!
Sua sydämeni halajaa,
Yöt päivät aina hehkuen,
Vaan sit en lausutuksi saa,
Sen vuoksi hiljaa rukoilen:
Oi autuuteni, kruununi,
Mun Jumalani, Herrani!
Kun isäni liittyi meihin, äitini käski minun hänelle lukea seuraavan virren:
Oi kuin kauheasti
Mua säikytit,
Kun katselit
Mun puoleheni ankarasti,
Miss' särkyneillä sydämin
Ma Herran eessä makasin.
Vaan haavojaan kun Kristus näyttää,
Sua ensinkään
En pelkääkään,
Hän vaatimukses kaikki täyttää,
Ja tasan seisoo vaakasi,
Ei paina paljon syntini.
Kun suorana on velka suuri,
Sa olet mun,
Mun vihatun —
Niin Herran sana lausuu juuri —
Sua silmään katson — Jumalan
Vanhurskauden omistan.
Isäni koitti olla tyytyväisen näköinen, mutta minä huomasin, että hän oli hyvin hämillään. Hän ei oikein tullut roveihinsa, ennenkuin minä äitini pyynnöstä hänelle luin seuraavan mr Charles Wesleyn virren: