Täti Beauchamp oli myöskin ystävällinen tavallaan, mutta kovasta mielenliikutuksesta hän sai puistutuskohtauksen, joka teki, että hänen muille huojennukseksi täytyi panna maata ja pysyä alallaan yksinäisyydessä, josta oli sekin hyöty, että Ewelyn ja minä häiritsemättä saimme puhua keskenämme.
Ewelyn kertoi nyt kaikki minulle, mutta setä Beauchampilla oli vielä vaikeampi tehtävä isäni kanssa puhuessaan.
Jack ei istunut Newgatessa velasta, vaan jostakin vielä pahemmasta.
Odottaen palkkaansa, joka muutaman viikon päästä oli saatavana, hän oli ottanut yhtiön kassasta rahoja, jotka hän ensi tilaisuudessa aikoi maksaa takaisin. Mutta laki ei huoli aikomuksista. Työ oli rikos, ja hänen täytyi kärsiä rankaistuksensa. Setä Henderson ja setä Beauchamp olivat jättäneet hänen asiansa parhaitten asian-ajajien haltuun, ja Ewelyn sanoi, että heillä näytti olevan toivo juttua voittaaksensa.
"Mutta jos hän tuomitaan syypääksi," minä kysyin, katsoen Ewelynin rehelliseen silmään, "mikä hänelle sitten tulee rankaistukseksi?"
"Jokin taikka ei mikään," sanoi Ewelyn, karttaen silmäystäni ja osoittaen hämiä, joka oli hänelle peräti outo. "Kaikki sanovat, että laki on niin epävakainen."
Seuraavana päivänä isäni ja minä lähdimme Newgateen. Olimme päättäneet yksi erältämme mennä sisälle Jackin luo hänen tunteitansa niin paljon kuin mahdollista säästääksemme.
Kolkot muurit; akkunat asetetut niin, että päästivät niin vähän valoa ja iloa kuin mahdollista; kalisevat kahleet tyrmän telkimissä; raskaitten avainten räminä ja kaikkien ovien tarkka sulkeminen meidän perässämme; tieto siitä, että väijyvät, uteliaat silmät ottivat vaarin meistä; kauhea vakuutus, että vankikopit monellekin olivat viimeisenä askeleena häpeällistä hautaa kohden: tämä kaikki oli niin kamalaa ja pani minun tuntemaan kuin itsekin olisin ollut vanki taikka elävältä haudattu. Kun minun sitten täytyi istua isääni odottamassa pimeässä pienessä huoneessa rautaristikoilla kolkkoa pihaa päin antavien akkunain edessä, minä kyllä koetin sekä rukoilla että ajatella, mutta tunsin itseni peräti kykenemättömäksi kaikkeen muuhun kuin matkimaan tyhjiä sanoja ja lukemaan akkunanrautoja ja savutorvia, niin että kun isäni vihdoin tuli ulos ja minä vuorostani vietiin sisälle Jackin luo, minä olin varsin valmistamaton häntä tapaamaan. Minä taisin ainoastaan kiertää käsivarteni hänen kaulansa ympäri, niiskuttaa ja pyytää häneltä anteeksi kaikki kovat sanat, jotka joskus olin hänelle puhunut.
"Pikku Kitty-parka," sanoi hän syvällä äänellä, joka oli enemmän isäni kuin hänen omansa kaltainen, "pikku sisar-parkani, sinä ja isämme olette samanlaisia. Ei yhtäkään soimausta, ei yhtäkään valitusta," ja sitten kuin hän oli saanut minut tuolille istumaan, jatkoi hän kävellen edes-takaisin: "Minä luulin hänen olevan kovin suutuksissa, kovin vihossansa minulle — ja se olisi melkein ollutkin parempi, ollut huokeampi minun kantaa." Vähän aikaa vaiti oltuansa lisäsi hän sitten äänellä, joka enemmän muistutti hänen huoletonta olentoansa: "Tämä on surkeaa surkeampaa. Minä olen onnettomin ihminen maan päällä. Ainoastaan kolme päivää vielä, ja minä olisin saanut palkkani, ja kaikki olisi ollut säntillään. Älkäämme kuitenkaan katselko asiaan asian pimeää puolta, kaikki voi vielä kääntyä hyvin päin." Ja sitten kysyi hän kiivaasti, mitä asian-ajajat ajattelivat.
Minä vastasin, että heillä näytti olevan parhaat menestymisen toiveet.