Se näytti hyvin vaaralliselta, erittäinkin kun hevonen sivutse kulkiessamme juuri oli kompastumaisillaan. Isäni nosti hattua ja sanoi vieraalle:
"Suokaat anteeksi vanhalle sotamiehelle, sir, mutta minun täytyy tunnustaa, että tuntisin itseni paljon paremmin turvatuksi, jos olisin ratsasjoukon johdattajana, kuin jos tuolla tavalla tuon hevosen selässä ajaisin."
Vieras vastasi kohteliaasti tervehdykseen, lausuen, tyvenellä ja ystävällisellä äänellä jotakin sentapaista, kuin että hän ja hänen hevosensa hyvästi ymmärsivät toinen toisensa; mutta kun hän kiitti isääni suosiollisesta muistutuksesta, hänen kasvonsa kirkastuivat tuosta pilvettömästä ja kauniista hymystä, jota ei kukaan voi unhoittaa, joka kerta on saanut sen nähdä. Minä tunsin mr Wesleyn.
Toinen tapaus, peräti toista laatua kuin edellinen, tapahtui seuraavana aamuna.
Kello ei vielä ollut viisi, ilma oli sumuinen ja puolipimeä, mutta niinpian kuin vähänkin taisimme tietä erottaa, olimme nyt niinkuin ainakin hevosen selässä. Sen pienen kaupungin äärellä, missä olimme olleet yötä, oli jo suuri väkijoukko koolla. Meidän täytyi ajaa sen lävitse, enkä minä ole koskaan nähnyt ilkeämpää katsantoa kuin useammissa noissa kasvoissa. Monet niistä olivat kaikkein alhaisimpia kasvonmuotoja, raakoja ja pedontapaisia taikka julmia ja raivoja, ja niitten kaikkien ylitse kohosi kamala, kauhistava kapine — minä en tietänyt mikä. Väkijoukon ulkosyrjillä kuulimme riettaita sanoja ja törkeää naurua. Mutta kun pääsimme edemmäksi, noin väkijoukon keskipaikoille, kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista. Jokainen silmä oli kiinni yhdessä ainoassa esineessä peräti toisella taholla kuin se kamala kapine, joka vähää sitä ennen oli langennut silmääni, ja jokainen korva kuunteli ääntä, ääntä niin tyventä, niin juhlallista, niin selkeää ja niin syvää, mutta kuitenkin varsin luonnollista eikä koskaan huikeaa taikka kimeää. Jo ennenkuin taisimme puhujan itse erottaa, minä kuitenkin käsitin, että se oli mr John Wesley.
"Anna mennä, Kitty," sanoi isäni matalalla, vapisevalla äänellä, tarttuen suitsiini, "anna mennä, etkö näe, mitä kansa odottaa."
Minä näin hänen huulensa vapisevan enkä rohjennut mitään kysyä.
Mutta kun katsoin taakseni, minä silmänräpäyksessä käsitin asian. Se oli mestaus, joka oli vetänyt tämän ihmis-joukon koolle; se oli hirsipuu, joka kohosi sen ylitse, ja mr Wesley oli käyttänyt tilaisuutta kokoontuneille saarnata.
* * * * *
Minä en koskaan unhoita sitä kunnioittavaa ystävällisyyttä, jolla setä
Beauchamp tervehti isääni, kun pääsimme hänen asuntonsa luoksi Great
Ormond Streetin varrella, enkä liioin hänen sydämellisyyttänsä minua
itseäkään kohtaan.