"Kauan aikaa olen ollut kahdella päällä, mitä minun olisi tekeminen. Mikä suurempi hyöty minulla uljaista hautajaisista olisikaan kuin rikkaalla miehellä evankeliumissa? Komeat hautajaiset eivät saa syntistä ijankaikkisesta tulesta pelastetuksi, eikä syntiruumiin haavat taikka nuoleskelevat koirat siunatuita enkeleitä estetyiksi sielua kotia isänhuoneesen kantamasta. Kun kuolen, mrs Kitty, minä tahdon, että luokkajäsenet, veisaten mr Wesleyn virsiä, kantavat ruumiini hautaan, sillä välin kuin enkelit, laulaen laulujansa, kantavat sieluni taivaasen. Minä en kuitenkaan ole varsin varma, tarvitaanko enkeleitä ollenkaan, sillä sitten kuin Herra kuoli, taivas näyttää olevan hyvän matkaa lähempänä maata kuin ennen, ja kenties tulemme nyt kohta varsin luonnollisella tavalla ja ilman enkelikäsien avutta sinne sisään. Mutta se ei ollut hautajaiset, jotka panivat minut kahdelle päälle, vaan se oli äidilleni annettu lupaus. Minä olen monta kertaa rukoillut valaistusta tässä asiassa, ja viime yönä minä sain nähdä sen niin selkeästi kuin itse auringon. Minun päättääkseni meidän tulee tehdä muille juuri niin, kuin tahdomme, että he tekisivät meille, olkoot sitten kuolleita taikka eläviä. Jos minä olisin kuollut ja olisin saattanut jonkun ihmisen tekemään tuommoisen mielettömän lupauksen, minä katsoisin suurimmaksi hyväksi työksi, jos se ihminen rikkoisi lupauksen ja käyttäisi rahat johonkin parempaan tarpeesen. Minun tulee sentähden tehdä samalla tavalla äidilleni, mrs Kitty. Teidän ei tarvitse puhua master Jackille, mitä nyt olen sanonut, mrs Kitty. Minun uskoni on, että jos guineat voivat olla master Jackille avuksi, äitini tuolla ylhäällä taivaassa mielihyvällä hymyilee niille, jota hän ei suinkaan tekisi, jos ne hautajaisissani viinana ja rommina muuttaisivat ihmisiä luontokappaleiksi."
Kun Betty oli puhunut loppuun saakka, hän liikkasi alas rapuista, ja minä sain keventää sydämeni ensimmäisillä kyynelillä, jotka tuon kauhistavan sanoman jälkeen nousivat silmiini.
Äitini tahtoi välttämättömästi tulla alas meidän kanssamme suurustamaan, ja kun hän jätti minun hyvästi, sillä välin kuin isäni tuolla ulkona katsoi suitsia ja satulavöitä, hän näytti niin tyveneltä ja tyytyväiseltä, että minä en voinut olla lausumatta:
"Älä, äiti kulta, koeta pitää itseäsi ylhäällä meidän tähtemme. Sinä käyt siitä vaan pahemmaksi, kun olemme lähteneet."
"Ei, Kitty," vastasi äitini, "niin ei tapahdu. Minä en koeta pitää itseäni ylhäällä, vaan minun luullakseni minua pidetään. Minä en voi itseäni oikein ymmärtää, enkä minä tunne itseäni toivottomaksi, vaan olen vakuutettu siitä; että tämä tulee kääntymään Jackin ja meidän kaikkien hyväksi, ja se toivo antaa minulle voimaa rukoilla hänen edestänsä niinkuin en koskaan ennen ole rukoillut."
Ja tällä me erosimme.
Meillä oli todellakin suuri apu siitä, että matkamme pikaisuus ei riippunut muutamien huolimattomien ajo- ja merimiesten hyvästä tahdosta, joille meidän ei olisi käynyt erin-omaisen kiiruumme kauheaa syytä selittäminen. He olisivat epäilemättä luulleet tuskallisen eteen-päin pyrkimisemme vanhan herran äreydestä taikka nuoren tytön malttamattomuudesta syntyneeksi, jota vastaan kaikki nyt riippui ainoastaan meistä itsestä ja meidän hevosistamme.
Nämät jalot ja uljaat eläimet näyttivät kiiruustamme ikäänkuin kihkaantuvan, siksi kuin meidän sekä heidän itsensä että matkan pituuden tähden täytyi heitä pikemmin pidättää kuin jouduttaa.
Ainoastaan kaksi tapausta on minulla tältä matkalta selkeässä muistossa, niin kokonamme olimme matkan tarkoitusperässä kiinni.
Toinen niistä tapahtui, kun selkeänä ja kauniina aamuna kapealla metsätiellä ratsastimme jyrkkää ja kivistä mäkeä alas. Edessämme näimme herran papillisessa pu'ussa hevosen selässä, joka ohjakset kaulassa sai mennä melkein mihin itse tahtoi, sillä välin kuin herra luki kirjaa, joka makasi avoinna hänen edessänsä satulalla.