Mutta minä tunsin, että vaikka hankkeemme menestyisi yli kaikkein hilpeimpien toivettenikin (ja minä olin todellakin täynnä toiveita, sillä monta rukousta nousi, ja minussa oli juuri sillä hetkellä herännyt onnellinen ajatus), sydämeni ei koskaan sykkisi puhtaammasta ilosta kuin siitä, jonka minä tunsin tänä aamuna Jackin pimeässä kopissa, kun hän valitsi kaikkea muuta ennen kuin hän tahtoi tehdä sitä, minkä hän katsoi vääräksi.
Sillä minusta oli kuin veljeni silloin ensi kerran olisi ollut uskollinen itseänsä kohtaan, semmoinen, mimmoiseksi Jumala oli hänet tahtonut. Hän oli kyllä vielä "vieraassa maassa," nälän maassa, jossa hänelle ei annettu edes "rapaa," mutta enkö rohjennut toivoa, että hän "malttaisi mielensä," että kiusaus syntiin, joka oli hänen luonteellensa outo (niinkuin Hugh päätti) saisi hänen heräämään synnistä, joka oli hänen omansa, hänen helmasyntinsä?
Se ajatus, joka oli minussa herännyt, näytti alusta kaikkien muitten mielestä paitsi Ewelynin, peräti mahdottomalta toteuttaa. Lopulta kuitenkin vastaväite toisensa perästä raukesi, ja me saimme luvan, Ewelyn ja minä, täti Beauchampin vaunuissa lähteä perulaisen vuorikaivos-yhtiön sihtierin Elias Posthlethwaiten Esq. luo.
Mr Posthlethwaitella oli hienot rannehiat ja välkkyvät kiiltokivet, mutta hänen kasvonsa puuttuivat sitä välttämätöntä jotakin, joka synnyttää luottamusta, ja hänen olentonsa sitä yhtä välttämätöntä ominaisuutta, joka on gentlemanin merkkinä.
Hän vastaan-otti meitä toimellisella kohteliaisuudella siinä luulossa, että tahdoimme ottaa osakkeita, jota onnenpeliä muotinaisetkin olivat ruvenneet enemmän kuin kortinlyöntiä rakastamaan. Hän pelkäsi kuitenkin, että osakkeita tällä haavaa ei olisi mistään hinnasta tarjona. Menekki oli ollut "ääretön," vakuutti hän. Mutta kun Ewelyn sanoi, että meillä ei ollenkaan ollut tämmöisiä tuumia, hän ei suinkaan näyttänyt tyytyväiseltä, ja kun minä änkäten sain käyntimme tarkoituksen ilmoitetuksi, hänen käytöksensä kokonaan muuttui.
"Ikävä seikka, nuoret rouvaseni, ikävä seikka," sanoi hän; "ikävä ja huolestuttava, varsinkin koska nuori mies oli parhaita ystäviäni. Minä toivoin paikan tuottavan hänelle loistavan tulevaisuuden — mutta minua pahoittaa, minua pahoittaa — —"
Minä muistutin Jackin nuoruudesta, hänen kiellostaan sanoa itseänsä syyttömäksi, minä puhuin isästäni ja äidistäni, vaikka minusta tuntui häväistykseltä mokoman miehen edessä heidän nimeänsäkään mainita taikka heidän suruunsa viitata. Mutta hän jäi taipumattomaksi. Hän vakuutti kuitenkin kovin katkerasti, jopa hänelle peräti vastenluonteiseksikin, että hän ei voinut auttaa, mutta löytyi velvollisuuksia, hän sanoi, yhteiskuntaa kohtaan, joita nuoret naiset tietysti eivät voineet käsittää ja jotka välttämättömästi olivat täytettävät. Lopulta hän tuskastui, luonnollinen raakuus tuli teeskennellyn hienouden alta esiin, ja törkeällä, halveksivalla naurulla hän julisti, että tämmöiset kohtaukset näyttämöllä olisivat hyvin liikuttavia, jopa oikein innostusta nostaviakin, mutta että yhteiskunnan valitettavasti täytyi katsoa — välttämättömyyttä eikä kauneutta. Lopuksi sanoi hän, että asia ei riippunut hänestä, vaan johtokunnasta; luvunlaskuissa oli ennenkin tavattu vikoja, ja välttämätöntä oli nyt asettaa peloittava esimerkki.
Ewelyn oli sillä välin seisonut ja lukenut painettua paperia, joka makasi pöydällä, ja joka sisälsi ilmoituksen yhtiön tarkoituksesta sekä luettelon johtokunnan jäsenistä, ja hän osoitti nyt sormellaan kahta kolmea nimeä, kertoi ne ääneen ja sanoi tyvenesti:
"Nuot ovat siis johtajat, mr Posthlethwaite, ja te sanotte, että päätös riippuu heistä. Me tahdomme tuota päätä käydä heitä tapaamassa. Lord Clinton on isäni lähimpiä tuttavia."
Sihtierin käytös muuttui taas äkkiä. "Lord Clinton, rouvaseni, lord Clinton," sanoi hän kiihkohermoisella levottomuudella, "tuntee hyvin vähän asioitamme. Epäilemättä hän lähettää teidät takaisin minun luokseni."