Täti Henderson näyttää kiittävän Jumalaa, että minulla ei ole kyttyrää selässä taikka aasinkorvia taikka jotakin muuta vammaa, jota inhimillisessä olennossa, joka on syntynyt ulkopuolella "kaupunkia", sopisi odottaa.
Mutta kun Lontoo ei ole taivaan kuninkaan kaupunki eikä edes maan keskipaikka, ihme lopulta ei liene peräti suuri.
Asunhuoneen takana on kaunis puutarha, ja makuukammiostani minä puutarhan ylitse voin katsella maisemaa, joka on täynnä samanlaisia sinertäviä kukkuloita kuin kotonani. Varmaan tuolla on kaikenlaisia luonnon kasveja, ja minun oli ruvennut tekemään mieli taas astua jalkani nurmikolle ja hengittää kehon kukkaistuoksua. Eräänä aamuna minä nousin varhain liikkeelle sinne mennäkseni. Mutta mitä näinkään, kun olin avata puutarhan portti, ellei setä Hendersonia itse, joka yönuttu yllä ja yömyssy päässä, hengästyneenä, täyttä juoksua tuli alas huoneestansa ja huusi: "Lapsi, mihin ai'otkaan tähän aikaan päivää? Onhan vielä varsin aamupuhde."
"Minua haluttaa mennä tuonne kukkuloille, setä," minä sanoin. "Ne ovat juuri saman-näköisiä kuin kotonani. Minä olen tottunut pitkiin kävelymatkoihin ja toivon ennättäväni takaisin suurukseksi."
Hän katseli minua surkutellen, niinkuin tavallisesti katsotaan sitä, joka ei ole varsin suunnillansa, pani käsivarteni kainaloonsa ja vei minut takaisin asunhuoneesen.
Suuruspöydässä täti Henderson varoitti minua koskaan lähtemästä puutarhan muuria ulommaksi. "Ja mitä Hampsteadiin tulee," hän sanoi, "ei setäsi enkä minä eikä kukaan muu parempi ihminen tahdo siellä liikkua sitten kuin sinne tehtiin tuo paha paikka, missä kansa tanssii ja melskaa. Ilman sitä tiet ovat täynnä rosvoja, ja minua oikein väristyttää ajatellessani, kuinka sinun olisi voinut käydä, lapsi."
Minua virkistääksensä setä suuruksen jälkeen otti minut kanssansa puutarhaan, vei minut yltä-ympäri ja näytti minulle joukon pieniä, heikkoja puita, joitten nimiä en ole koskaan kuullut, ja jotka hän oli kaikista mailman ääristä tuottanut. Niitten joukossa oli yksi, jonka hän sanoi olevan lajinsa ainoa koko Englannissa.
Siitä saakka minä en voi muuta kuin kunnioituksella ja jonkunlaisella hellällä säälillä katsella noita maanpakolaisuuteen riistettyjä pieniä puita, vaikka minun on mahdoton kokonaan yhdistyä täti Hendersonin kanssa, joka ei sano käsittävänsä, kuinka ihminen, jolla on sivistystä ja kauneuden tuntoa, voisi pyytää mitään parempaa kuin puutarhaa semmoista kuin setä Hendersonin.
Ennen olen aina aamurukouksiani pitäessäni kääntänyt kasvoni sinertäviä kukkuloita kohden. Mihinkähän minä nyt katselen? Ylös, ylös taivasta kohden, sillä toinen akkunani antaa Lontoota päin, missä sen savu, sen ikävä huonemailma ja ennen kaikkea sen suuri kansantulva astuu silmääni.
Mutta kenties tämä kuitenkin lopulta on juuri oikea suunta. Sillä raamattu sanoo, että Jumala maan päällä "ainoastaan katsoo ihmisten lapsia." Kukkulat, niinikään kuin kaupunkikin, ovat ainoastaan tomua, mutta noissa huoneissa ja noilla kaduilla on kuolemattomia ihmis-sieluja, ja kaikki nuot mies- ja vaimo-raiskat ovat Jumalan kuvaksi luodut, mutta niin ei kaunis ja vihertävä maa.