Setä Henderson ei kuitenkaan näytä äitini kirjoja ensinkään hyväksyvän. Kun hän joku päivä kysyi minulta, mitä tuolla kotonamme sapattina luemme, ja minä sanoin sen hänelle (vaikka äitini ei lue ainoastaan pyhisin), hän pudisti päätänsä piispa Taylerille ja sanoi, että Tayler on kovin epäselvä ja sen lisäksi arminilainen taikka pelagilainen, sekä että hän, niinkuin kaikki piispat, ei voi muuta kuin erehtyä. Siihen minä sanoin, että raamattu on äitini paras kirja, ja että minäkin puolestani pidän sen kaikkia muita kirjoja etevämpänä.
"Tietysti; siitä ei voi olla kuin yksi mieli," vastasivat setä ja täti
Henderson yhteen suuhun.
Setä sanoo aina sunnuntaita "sapatiksi". Se kyllä on oikein, mutta minua se ei juuri miellytä. Minun korvissani se kuuluu niinkuin loppu alun siasta. Herran päivä on nyt viikon ensimmäinen päivä eikä viimeinen niinkuin Israelin kansan aikana, enkä minä voi käsittää, että sunnuntai on pakanallinen nimi, niinkuin setä Henderson väittää. Aurinko ei ole mikään pakana, ja minä ajattelen mielelläni sunnuntaita jonkunlaiseksi uuden viikon auringonnousuksi ja aamukoitteeksi, päiväin päiväksi.
Kotonani saarna usein meni paljon yli minun käsitykseni, mutta meillä oli sen ohessa aina rukoukset, virret ja tekstit. Täällä rukous on melkein yhtä vaikea ymmärtää kuin saarna ja miltei yhtä pitkäkin sekä sen lisäksi yhteen ainoaan, katkaisemattomaan jaksoon koottu. Ja kun päästään loppuun, minusta tuntuu, kuin ainoastaan olisin kuullut pyhistä asioista puhuttavan enkä itse puhunut Jumalan kanssa (vaikka se tietysti on oma vikani). Saarnaaja ei puhu Sokrateesta ja Hieronymosta niinkuin meidän pastorimme; mutta kuinka lieneekään, hän puhuu Jumalasta ja Herrasta Jesuksesta, niinkuin nämät olisivat eläneet kaukaisessa muinaisuudessa ja ammoin, ammoin aikoja sitten antaneet lakeja ja tehneet ihmetöitä.
Mutta minä en juuri usko, että muut ihmiset tästä pitävät paljon enemmän kuin minäkään. Sanankuuliat näyttävät olevan hyvillään, kun vaan pääsevät pois, ja jo ennenkuin siunaus on luettu, silkit kahisevat ja vaatteita järjestetään levottomuuden merkkinä, ja tuskin on viimeinen sana kajahtanut, ennenkuin useammat nousevat liikkeelle; herrat kiiruhtavat panemaan hatut päähänsä ja näyttävät kilvan koettavan päästä ulos kirkosta.
Setä Henderson sanoo, että hatut pannaan päähän osoitukseksi, ettei mitään paikkaa saa pitää taika-uskoisessa kunniassa.
Saarnat ovat kovin pitkät. Sunnuntain saarnassa oli neljäkolmatta pää-osaa, ja jokainen osa melkein yhtä pitkä kuin meidän pastorimme joulusaarna, joka kuitenkin on tavallista lyhempi, putinkien tähden. [Ruokia, joita Englannissa syödään jouluna, niinkuin meillä puuroa. Suoment. muist.]
Ja ihmiset eivät osoita mitään vilkkaampaa tarkastusta. He ovat kaikki kovin hyvissä vaatteissa. Täti Henderson sanoo kirkon portilla lukeneensa viidet vaunut eli melkein yhtä monta kuin sillä Westendin kirkolla, missä lady Beauchampin on tapa käydä.
Minä arvaan, että köyhä kansa käy jossakin toisessa paikassa, ja minun tekisi mieli tietää missä. Setä Henderson sanoo, että heidän kirkkonsa vanhojen puritanien aikana oli aivan kuuluisa. Henkensä kaupoilla saarnaajat silloin saarnasivat ja sanankuuliat kokoontuivat.
Minä olisin mielelläni tahtonut nähdä sanankuuliat siihen aikaan. Luultavasti ei kenenkään silloin ollut tapa nukahtaa, ja kenties köyhät silloin kävivät täällä ja vaunut menivät toisaalle.