Kirkosta tänäpänä palatessamme, minä näin, missä köyhän kansan on tapa käydä.
Oli suuri, avoin paikka, joka sanotaan Moorfields'iksi. Tuhansia miehiä ja naisia huonoissa, osittain likaisissa ja ryysyisissä vaatteissa oli kokoontunut kuulemaan miestä papillisessa pu'ussa. Meidän täytyi seisahtaa, sillä välin kuin kansa teki tilaa meille. Alusta minä luulin saarnaajan samaksi mieheksi, jonka olin kuullut Bristolin luona, mutta lähemmäksi tultuamme minä näin, etteivät ollenkaan olleet toinen toisensa muotoiset. Tämä oli vähäinen, hoikanpuolinen soma, pieni valetukka päässä, kauniit, lujat ja hyvin muodostuneet piirteet, suu niin vankannäköinen, että se olisi sopinut vaikka kenraalille, ja kirkas ja vakaa katse semmoinen, jossa näytti olevan voimaa ihmis-joukkoja hallita. Setä Henderson sanoi:
"Se on John Wesley."
Hänen olentonsa oli hyvin tyven eikä ollenkaan kiihkeä niinkuin
Whitefieldin, mutta liikutus kansassa ei sen puolesta ollut vähempi.
Mr Whitefield näytti tahtovan houkutella ihmisiä pakenemaan vaaraa, jonka hän yksin huomasi, jopa vasten heidän omaa tahtoansakin saattaa heitä taivaasen; mr Wesley sitä vaataan ei näyttänyt niin paljon houkuttelevan kuin pikemmin vaativan; mr Whitefield näytti kaikin sieluinensa tunkeuvan ja ottavan osaa sanankuuliainsa vaaraan; mr Wesley sitä vastaan näytti kaikin sieluinensa nojaavan siihen totuuteen, jota hän julisti, ja oman tyvenen vakuutuksensa voimalla saattavan joka miehen tuntemaan ja käsittämään, että, mitä hän puhui, oli totta, täyttä, järkähtämätöntä totta.
Jos hänen sanankuuliansa taipuivat, se ei ollut saarnaajan liikutus, joka heissä synnytti liikutusta, vaan niitten asiain suora totuus, joita hän julisti.
Mutta he taipuivat, ja heidän liikutuksensa oli suuri. Ei mitään lentäviä katseita; ei yksikään silmä viipynyt muissa esineissä. Monet itkivät, muutamat niiskuttivat, niinkuin heidän sydämensä olisi ollut pakahtumallaan, ja vielä useammat ainoastaan tuijottivat saarnaajaa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet itkeä, liikkua eikä hengittää, ettei joku sana hänen puheestansa menisi heiltä hukkaan.
Minun olisi tehnyt mieli jäädä kuulemaan, mutta setä Henderson vaati meitä jatkamaan matkaamme.
"Miehellä on epäilemättä hyvä tarkoitus," setä sanoi, "mutta hän on arminilainen. Hän on julkaissut vaarallisia, jopa herjallisiakin kirjoja järkähtämätöntä, jumalallista armovalitsemusta vastaan."
Ja täti sanoi: