"Tuo voi olla aivan sopivaa semmoisille kadonneille ihmis-raukoille kuin alhainen kansa; mutta mitä meihin tulee, jotka viljelemme armo-välikappaleita, me emme mokomaa saarnaa kaipaa."
Saarnaaja ei kuitenkaan puhunut toisesta tai toisesta inhimillisestä käsityksestä, vaan elävästä Jumalasta, kuolemattomasta sielusta, Vapahtajasta, joka on vuodattanut verensä syntisien tähden, sekä "hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lampaitten edestä."
Ja minua iloittaa suuresti, että juuri eksyneitä ja kadonneita lampaita oli häntä kuulemassa!
Minusta näyttää niinkuin ne, jotka kokoontuvat setä Hendersonin kirkkoon, parhaasta päästä olisivat semmoisia, jotka pitävät itsensä jo löydettyinä ja voitettuina; he eivät sentähden luule lunastuksen iloista sanomaa tarvitsevansa eivätkä siitä liioin paljon huolikaan.
Olisi hauska tietää, uskoivatko fariseukset, jotka sanoivat, että Vapahtajallamme oli perkele, että hänen sanansa kuitenkin voivat olla hyödyksi niille, jotka eivät, niinkuin he, "viljelleet armo-välikappaleita." — — —
Minä olen tavannut ystävän.
Puutarhan toiseen päähän setä Henderson on antanut rakentaa pienen, soman huoneuksen sukulaisellensa, eräälle vanhalle rouvalle, joka yksinään palveliattaren kanssa asuu siellä. Kaikki ihmiset sanovat häntä "täti Jeanieksi".
Hän on leski ja kahdeksannella vuosikymmenennellä. Hänen miehensä surmattiin, kun molemmat vielä olivat nuoria, kuningas Jaakobin sotamiehiltä, joita oli pantu hajottamaan kansajoukkoa, jolle hän Skottlannin kukkuloilla paljaan taivaan alla saarnasi — luultavasti melkein samalla tavalla kuin mr Whitefield ja mr Wesley näinä aikoina.
Täti Jeanie ei kuitenkaan näytä kantavan mitään katkeraa mieltä sen johdosta. Kuinka hän sitä tekisikään, nyt kun hän surunensa päivinensä on niin lähellä elämän rajaa? Alusta häntä kyllä karvasteli, mutta mitä hyödyttäisikään, että Jumala lähettää meille murhetta, jos se ei voisi katkeruutta sydämestämme poistaa? Ja nyt on eron-aika kohta ohitse, ja hänen miehensä, joka noina monena vuotena on kehittynyt tuolla ylhäällä Herran luona, odottaa häntä jo tervetulleeksi kotia.
"Mutta, täti," minä eräänä päivänä sanoin, "eikö olisi ollut suloisempi yhdessä täällä alaalla valmistua ijankaikkisuutta varten? Yksi vuosi taivaassa siirtää varmaankin sen, joka on siellä ylhäällä, niin kauas meistä, jotka olemme jääneet tänne alas, että siellä tuskin enää oikein toinen toistamme ymmärrämme."